Keskikoon filmiä koneeseen

Aiemmin kokeilin palata kuvaamaan filmille osittain fiilistelymielessä. Sen kokeilun tuloksia voi lukea täältä. Filmijärkkärillä kuvaamiinen oli ihan hauskaa fiilistelyä mutta mitään kovin hyvää teknistä syytä filmiin palaamiselle en mielestäni löytänyt. Kuvanlaatu oli ihan kelvollinen halvan "kuvat tunnissa" -skannauksen lopputuloksena. Keskikoon filmi, eli se satakakskymppinen, pitäisikin sitten olla jo eri asia, negatiivi kun on kuusi senttimetriä kanttiinsa. Sävykkäämpiä kuvia, vähemmän suurennustarvetta, lupailivat aina niin avuliaat Internetin harrastajapalstat. Kun kerran filmille kuvaamisen kokeilu vuosikymmenen tauon jälkeen oli aloitettu, ei sitä voinut yhteen kertaan lopettaa. Onneksi komeroista löytyi lääkettä tähänkin vaivaan!

Yashicaflex

Yashicaflex C, circa 1958

Kokeilun päätahdeksi valikoitui komerossa ollut Yashicaflex. Kyseessä on niin kutsuttu kaksisilmäinen peilikamera (twin lens reflex, TLR), joka on minulle kulkeutunut isoäidin kautta. Pienellä selailulla ajoitin kyseisen kameran valmistusvuoden jonnekin 1950-luvun loppuun. Kamera syö siis 120-koon rullafilmiä ja valottaa 6x6 -kokoisia ruutuja. Yhdelle rullalle menee niitä 12 kappaletta. Kuvaava linssi on 80mm/f3.5.

Etsinkuva on kameran päällä mattalasilla, ja se on peilikuva, joka tuottikin alkuun hieman haparointia rajaamisen suhteen. Etsimeen tuijottaessa tuli kameraa aina käännettyä väärään suuntaan ennenkuin peilikuvaan alkoi tottumaan. Kuva ei kuitenkaan ole ylösalaisin kuten suuremman filmikoon kameroissa tapaa olla. Monissa kaksisilmäisissä on myös niinkutsuttu urheiluetsin, eli painamalla etsimen luukun alas saa itselleen 6x6-kokoisen hahlon jonka läpi maailmaa voi sitten tiirailla ilman mitään välissä olevaa optiikkaa. Sanomattakin on selvää että rajaaminen tällä menetelmällä on jo sitten vain vähän sinne päin. Toinen kaksisilmäisen erikoispiirre on parallaksivirhe, joka aiheutuu etsinkuvan ja kuvaamislinssin välisestä etäisyydestä. Tämä vaikuttaa lähinnä lähikuvien rajaamismahdollisuuksiin.

Alku aina hankalaa

Tilasin netistä pari rullaa Kodakin Tri-x:ää koossa 120. Hinta oli muistaakseni neljä tai viisi euroa per rulla. Yksi ilta meni ensin filmin lataamisen opiskeluun. Onneksi minulla oli tähän käyttöön yksi valottunut rullafilmi, jonka kanssa harjoittelin kansi auki, kunnes olin selvittänyt itselleni yritys ja erehdys -menetelmällä missä järjestyksessä filminkelaamista ja laskurin nollaamista pitää tehdä jotta nuo laskurin laskemat kaksitoista ruutua osuvat rullalla oikeaan kohtaan. Kiinnostuneille seuraavaksi ohjeet miten filmin lataaminen toimii juuri tässä kyseisessä Yashicaflexissä:

1. Avaa takakansi pyörittämällä pohjassa olevaa nuppia.
2. Aseta uusi filmirulla alas ja edellisen rullan tyhjä puola ylös. Tarvitset siis aina yhden tyhjän puolan, jolle uusi filmi lopulta kelautuu.
3. Kiinnitä filmin pää tyhjälle puolalle pujottamalla.
4. Kelaa filmiä ruuvaamalla filminsiirtonuppia, kunnes filmin taustapaperissa olevat nuolet osuvat kohdakkain kamerassa olevien nuolten kanssa.
5. Sulje kansi ja ruuvaa se kiinni.
6. Nollaa filmilaskuri vetämällä kynällä tai vastaavalla tikulla samalla painaen filminkelausrullan keskellä olevaa nappia. Kamera päästää räpsähtävän äänen ja filminsiirtoruudussa näkyy "S".
7. Kelaa filmiä eteenpäin, kunnes kamera napsahtaa ja filminsiirtoruudussa näkyy "1".
8. Nyt kamera on valmis kuvaamiseen.
9. Ruudun ottamisen jälkeen paina kerran filminsiirtonupin keskeltä, ja rullaa sitten seuraava ruutu kohdalleen.
10. Kahdennentoista ruudun jälkeen kelaa filmi loppuun asti, avaa kansi ja ota rulla talteen. Kuvattu rulla kannattaa varmistaa vaikkapa maalarinteipillä tai kumilangalla ettei se pääse aukeamaan ja valottumaan.

Filminsiirtoon liittyy myös seuraava hankaluuteni. Viisikymmenluvun kameroissa kun ei tapaa olla automaattista filminsiirtoa vaan otetun kuvan jälkeen kuvaajan pitäisi muistaa ihan itse kelata filmi seuraavan ruudun kohdalle. Yashicaflexissä suljin viritetään ihan eri vipstaakista kuin mistä filmin siirto tapahtuu, joten kamera ei mitenkään estä kaksoisvalottamasta samaa ruutua. Tällainen taidekuva minulta tietenkin syntyi ensimmäiseksi ruuduksi rullalle. Tämän jälkeen yritin visusti muistaa kelata filmin heti kuvan ottamisen jälkeen.

Ensimmäinen ruutu. Taidetta.

Kuvaamaan

Koska Yashicaflexissä ei ole minkäänlaista valotusmittaria, käytin Panasonic GF1:tä valotusmittarina, eli asetin siihen vain saman ISO-arvon kuin käyttämässäni filmissä (400) ja aukon jolla aioin kuvan ottaa. Tämän jälkeen mittasin GF1:n antaman suljinajan ja asetin Yashicaflexiin lähinnä vastaavan suljinajan. Korvakuulolta olin todennut, että linnunpöntön suljinajat eivät ainakaan pitkässä päässä olleet enää ihan kohdallaan mutta toivoin mustavalkofilmin valotusvaran antavan tämän verran anteeksi.

Peilikuvan kanssa sommittelu oli hiukan hankalaa kun kameraa tuli aina käännettyä ensin väärään suuntaan. Mitään kovin nopeatempoista kuvaamista en tällä kameralla kyllä voisi kuvitella tekeväni, vaikka tiedän kyllä että aikanaan lehtikuvaajatkin käyttivät samanlaisia kameroita työkseen. Paremmin kamera sopii mielestäni jalustalta työskentelyyn, jossa kuiluetsin onkin omiaan.

Tarkentaminen oli yllättävän helppoa Yashicaflexin mattalasille ja lisäksi apuna on pieni suurennuslasi jonka saa käännettyä etsimen kuilusta esiin kriittisempää tarkentamista varten.


Filmin kehitys ja skannaus

Tällä kertaa kokeilin Espoolaista Fotoyks-liikettä filmin kehitys- ja skannauspalveluna. Tilasin filmin kehityksen, koevedossarjan sekä kuvat CD:lle. Kokonaisuudelle tuli hintaa n. 15 euroa per rulla. Kun tähän lisää filmin hinnan ja muistaa että rullalla on kuitenkin vain 12 kuvaa, tuli hinnaksi siis jo yli puolitoista euroa per kuva! Eipä tällaisella kameralla toisaalta tule niin paljoa räpsittyäkään kuin vaikkapa nyky-digeillä. Kehitystä ja valmiita kuvia piti odotella pari arkipäivää.

Positiivinen yllätys oli se, että sain käteeni kaikki 12 kuvaa, eli olin onnistunut filmin lataamisessa oikein ja linnunpönttökamera oli niinikään toimittanut hommansa oikein! Kaikki valotuksetkin olivat sen verran kohdallaan, että kuvasta sai ihan hyvin ainakin selvää mitä se esitti.

Negatiivit näyttäisivät silmämääräisesti ja luupillakin tarkasteltuna olevan ihan hyvälaatuisia, toki Yashicaflexin ja kuvaajan yhdistelmä oli onnistunut ylivalottamaan muutamia ruutuja. Näistä saisi varmasti pimiössä ihan hienoja suurennoksia, mutta valitettavasti käytössäni ei enää ole pimiövarustusta. Hintaan kuulunut koevedossarja sisälsi 10x10cm printit, jotka oli tehty mattapintaiselle Kodakin paperille. Sinänsä en näitä mihinkään tarvinnut mutta tulivatpahan mukana. Ehkä niistä voisi vaikkapa laminoida nostalgiahenkisiä lasinalustoja...

Ensitilauksen yhteydessä edullisesti saatavat skannaukset olivat tarjolla vain resoluutiolla, joka on 2000 pikseliä kuvan lyhyellä sivulla. Kuuskertaakutosesta syntyi siis vain 2000x2000 pikselin skannattuja faileja jpg-muodossa. Skannerisoftassa on selvästi ollut jotain automatiikkaa, koska kuvissa näkyy paikka paikoin terävöittämisessä syntyneitä artefakteja (juu, tarkistin luupilla että niitä ei ollut negatiivilla). Alla muutama esimerkkikuva.

Kuva täynnä pienenpientä detaljia. Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/100s

Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/300s

Näin pienet ja heikkolaatuiset skannaukset eivät millään tapaa tee oikeutta keskikoon filmin erottelukyvylle eikä sävykkyydelle, eli jos tällä kameralla aikoo kuvata pitää kuvat saada skannatuksi paremmin. Saman tien voisi sitten jo filminkin kehittää itse. Ja mikäli liikkessä tehtyihin skannauksiinkin saa pölyhiukkasia kaupan päälle niin tietää jo minkälaisia ongelmia kotioloissa saa aikaiseksi pölyn kanssa. Paremmat filmiskannerit osaavat tosin kyllä jo varsin hyvin korjata pölyhiukkaset kuvista automaattisesti, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Jos löydän jostakin keskikoon negalle sopivan skannerin lainaksi, kokeilen skannata muutaman ruudun kunnolla ja palaan asiaan blogissani myöhemmin.

Loppupäätelmät

Jos tätä kameraa johonkin haluaisi oikeasti käyttää, niin voisin ehkä kuvitella kuvaavani jonkin oman projektin kokonaan tällä saadakseni koko kuvasarjaan omanlaisensa fiiliksen. Tämä kuitenkin vaatisi ehdottomasti laadukkaamman skannauksen joka pitäisi siis joko tehdä itse tai maksaa huomattavasti enemmän parempilaatuisesta skannauksesta. Toinen vaihtoehto olisi vedostaa koko projekti analogisesti eli pimiössä...

Muistikirjaan saa kuvien EXIF-tiedot analogisesti talteen.

Plussat ja miinukset:

+ Linnunpöntöllä kuvaaminen on hauskaa, ainakin sivustakatsojien mielestä
+ Kuvia joutuu harkitsemaan ja työstämään enemmän heti kuvatessa
+ Negatiiveissa on paljon potentiaalista resoluutiota

- Filmi pitäisi kehittää ja skannata itse, joka on vaivalloista
- Erillisen valotusmittarin tarve jos haluaa valotukset kohdalleen
- Peilikuva etsimessä vaatii totuttelua

Täydenkennon Minolta osa 2

Jutun ensimmäinen osa löytyy täältä.

Vein kuvatut rullat kehitettäväksi Sellon Kuvakulmaan Espoossa, josta sain kehitetyt filmit ja kuvat CD:lle tunnissa. Veloitus oli tasan kympin per rulla. Kotona sitten vain CD:t koneeseen ja kuvat kovalevylle. Tästä eteenpäin työnkulku on jo sitten digitaalinen, joskin originaalit ovat nyt vain JPG-muodossa. Resoluutio on kuitenkin ihan riittävä, 2000x3000 pikseliä.

Kuvia

Osa kuvista oli pettymyksiä, olin jo ehtinyt unohtaa että filmi on aina tehty vain yhdelle valkotasapainolle. Isossa osassa kuvia tämä oli pielessä ja sitä myötä värit vinksallaan. Valkotasapainoa saa tietenkin korjattua jälkikäsittelyssä, mutta kyllä digijärkkäri vie tässä kohtaa voiton 6-0 automatiikallaan. Terävyys sen sijaan yllätti positiivisesti.

Minolta Dynax 600si, Minolta 50mm/2.8 Macro, koko ruutu

Ylläoleva kuva on hyvä esimerkki tällä työnkululla saavutettavissa olevasta terävyydestä. Alla 100% suurennos:

100% Osasuurennos

Esimerkkikuvia

Alkuperäinen ajatukseni oli kuvata mustavalkoiselle filmille koska ajattelin nimenomaan saavani kuviin "filmin fiilistä", mutta tämän kuvat tunnissa CD:lle -palvelun löysin vain värinegatiivifilmille joten sain skannatut kuvat väreissä. (Jos joku lukijoista tietää vastaavanlaisen palvelun mustavalkofilmeille niin jättäkää kommentti, kiitos!) Äkkiäkös niistä tekee sitten kotona mustavalkoisia. Alla muutamia esimerkkejä, kukin voi itse arvioida miten paljon näissä on nyt sitä filmin fiilistä sitten. Kaikki ovat kokonaisia ruutuja reunasta reunaan.

Minolta 50mm/2.8 Macro

100% Osasuurennos edellisestä

Minolta 50mm/2.8 Macro

Minolta 50mm/2.8 Macro

Lopuksi

Miltä se sitten tuntui kuvata pitkästä aikaa filmijärkkärillä verrattuna digitaaliseen? Fiilikset vaihtelivat - välillä ihmettelin että miksi olen tämän kameran jälkeen ostanut jo kaksi digijärkkäriä (Konica Minolta 5D ja sen jälkeen Sony a200), kun olisin ihan hyvin tullut toimeen pelkän filmiskannerin hankkimisella. 600si on edelleen ihan pätevä kamerarunko ja mukava kuvata, mutta toki kehittäminen ja skannaaminen tuovat lisää työläitä työvaiheita. Toisaalta välillä taas ihmettelin kuinka paljon hankalampaa onnistuneiden kuvien ottaminen olikaan filmiaikaan ja kuinka paljon digitaalisuus on hommaa helpottanut.


Plussat:

+ Etsinkuva
+ Kuvaustuntuma ja fiilis
+ Riittävä kuvanlaatu
+ Takanäytön puute (Ei tarvitse koko ajan kurkistella otettuja kuvia vaan voi keskittyä niiden ottamiseen)

Miinukset:

- Takanäytön puute (Tulikohan siitä nyt hyvä kuva vai ei? Asia selviää vasta seuraavana arkipäivänä.)
- Filmin ja kehityksen hinta
- ISO-herkkyyden ja valkotasapainon säätämisen mahdottomuus

Suosittelen kyllä ainakin lyhytkestoista paluuta analogiseen kaikille joita kuvaaminen ja kamerat kiinostavat, siinä saattaa jopa oppia (uudelleen) jotain. En silti aio palata kokonaan filmiaikaan, sen verran helpompaa digikuvaaminen on. Joskus on kuitenkin mukava vähän fiilistellä, vai mitä?

Täydenkennon Minolta

Lueskeltuani aikani Internetin syövereistä valituksia siitä kuinka huonoja nykyisten APS-C -kokoisten digijärkkärien optiset etsimet ovat, päätin ottaa asiasta selkoa. Itsekin olin ihmetellyt miten se käsin tarkentaminen ei 90-luvulla tuntunut yhtä hankalalta kuin nykyään - olikohan vain aika kullannut muistot vai oliko näkö heikentynyt ajan myötä?

Onneksi kellarikomerosta löytyi täydenkennon Minolta-järkkäri. Analoginen, ei digitaalinen. Tarkemmin sanottuna kävin kaivamassa kellarista vanhan Minolta Dynax 600si Classic -filmijärkkärirunkoni, jonka olen ostanut uutena joskus vuonna 1995 tai sinne päin. Patterikin on varmasti jo kymmenen vuotta vanha ja ollut kaiken aikaa kamerassa, mutta niin vain kamera heräsi henkiin pelkkää ON/OFF -kytkintä siirtämällä. Ja kyllä vain - etsinkuva on Sony a200:een verrattuna valtava! Eroa on juuri sen verran että käsin tarkentaminen on 600si:llä vaivatonta ja a200:lla hankalaa. Toinen miellyttävä yllätys on tietenkin laajakulmaobjektiivien herääminen henkiin - vakiokakkulani 24mm/2.8 onkin yhtäkkiä taas kunnon laajis kropatun 36mm kinovastaavan sijaan.

Kun etsimen ero oli tullut selvitettyä, alkoi mieltä vaivaamaan ajatus että noinkohan tällä filmijärkkärillä voisi oikein ottaa kuviakin? Ja kun kamera oli kerran jo kaivettu esiin niin pitihän sitä päästä kokeilemaan.

Minolta Dynax 600si Classic, Minolta 24mm/f2.8

Minolta Dynax 600si Classic on automaattitarkenteinen ja valonmittaukseen se käyttää 14-segmenttistä hunajakennokuvioitua matriisia. Valittavissa on P,A,S ja M -moodit, automaattitarkennuksen alue voi olla joko pistemäinen tai laaja ja valonmittaus voidaan tehdä laajalla, keskustapainotteisella tai pistemittauksella. Minoltan langaton salamaohjauskin löytyy. Classic-mallin erityispiirre oli kuitenkin se, että valotuksen korjailuun on selkeät pyöritettävät säätimet joista nopeasti näkee kaikki kameran kulloisetkin asetukset - jo 90-luvulla järjestelmäkameroissa oli yleistynyt trendi jossa muutamilla kytkimillä säädettiin erilaisten valikoiden avulla kameran asetuksia. Aiemmin omistamani 2xi -mallin kanssa koin ongelmaksi juuri sen, että pakkasella LCD-näyttö hyytyi eikä sen jälkeen enää mitenkään voinut tietää tai varmuudella muuttaa asetuksia josta syystä vaihdoin sen tähän nimenomaiseen 600si -yksilöön.

600si:n erittäin käyttäjäystävällinen käyttöliittymä kameran päällä. Lisää manuaalisia kytkimiä löytyy kameran takaa ja edestä, ja niistä todellakin yhdellä silmäyksellä tietää seuraavan kuvanottohetken asetukset. Mitään manuaalia tai valikkojen selaamista ei tarvitse.

Iloisen jälleennäkemisen ensitunnelma oli siis, että 600si pesee nykyisen digijärkkärini kennon koossa, etsinkuvan laadussa sekä kuvaustuntumassa. Suurin miinus on tietenkin takanäytön puuttuminen, kuvan virheet pitää nähdä jo kuvatessa tai vasta filmin kehityksen jälkeen - noinkohan sitä osaisi vielä kuvata ilman takanäytön apua kun siihen on ehtinyt tottua? Myöskään ISO-herkkyyden vaihtaminen tai automaattinen valkotasapainon säätö lennossa kesken rullan ei onnistu!

Filmiä sisään sitten

Projektin seuraava vaihe oli sitten selvittää mistä ja millä rahalla saa nykyään kinofilmiä, sen kehitystä ja saako jossain edullisesti myös skannattua kinoruudut digitaaliseen muotoon. Yllättävän monessa paikassa onnistuu vielä nykyäänkin kaikenlaisten filmien kehittäminen, ja muutamissa paikoissa ainakin löytyi myös palvelu värinegarullan kehittämiselle ja "kuvat CD:lle"-skannaukseen samassa yhteydessä, ilman paperikuvien pakko-ostamista. Hinnat kehitykselle ja skannaukselle tuntuivat huitelevan kymmenessä eurossa ja vähän ylitse paikasta riippuen.

Kävin siis ostamassa itselleni pari rullaa värinegatiivifilmiä. Valikoima ensimmäisessä vastaantulleessa valokuvaliikkeessä ei ollut kummoinen joten otin summan mutikassa 3-packin Fujicolor Superia 200:sta. Ilokseni huomasin kuitenkin että tarjolla oli myös mustavalko- ja diafilmiä eri herkkyyksillä.

Jos miettii, että filmirulla, sen kehitys ja skannaus maksavat yhteensä jo yli kympin, tulee yhdelle kuvalle hintaa pyöreästi  viisikymmentä senttiä - myös niille epäonnistuneille. Ja jos nykyaikaisen, harrastajatason digijärkkärirungon saa nykyään jo noin kolmella sadalla eurolla niin jo kuudensadan kuvan ottamisen jälkeen filmikulut ylittävät digikameran hinnan. Ero tietenkin kapenee jos löytää filminsä edullisesti ja kehittää ja skannaa sen itse, mutta silti yllätyin laskettuani kuinka kallista filmille kuvaaminen onkaan. Toisaalta, ammattilaistason filmijärkkäreitä saa nykyään pilkkahinnalla verrattuna vastaavan tason digirunkoihin.

Harmillista että ei taida olla juuri kenenkään taloudellisissa intresseissä valmistaa filmirullan kokoista ja muotoista digitaalista "kennoa" jonka voisi sujauttaa minkä tahansa filmikameran sisälle... tässäkin on aivan oivallinen kamera josta tallennusmedian kehitys vain on ajanut pahasti ohitse.

Kuvaamaan

Kameran kanssa samassa pussukassa oli tallessa myös silloinen esite, jossa kehuttiin kameran olevan hiljainen käyttää. Tämä osoittautui heti ensilaukauksella hiukan liioitelluksi mainospuheeksi, ainakin nykypäivän standardeilla. Rämähdys, joka kuuluu täyden kennon peilin tehdessä tilaa valolle on melkoinen! Otettuani ensimmäisen koekuvan huomasin tuijottavani kameran takaseinässä olevaa filmi-ikkunaa toivoen saavani siitä jonkin vahvistuksen sille, että kuvanotto onnistui. No such luck. Kuvan näkee vasta kun rulla on kehitetty. Aika nopeasti tähän välittömän palautteen puuttumiseen kuitenkin tottui ja se alkoi tuntua jopa vapauttavalta kun joka kuvan jälkeen ei tarvinnut tihrustaa ja zoomata kuvaa kameran takanäytöltä. Kuvaaminen sujui jotenkin jouhevammin ilman tätä välitihrustelua.

Kamera sinänsä toimii kuin ajatus, kaikki säätimet osuvat heti sormiin tarvittaessa, etsimessä näkyy kaikki tarpeellinen, tarkennus ja mittaus pelittävät niinkuin pitääkin. Syväterävyyden tarkistusnappulakin löytyy ja sitä tuli hiukan käytettyäkin - osittain siksi että tuntuma täydenkennon syväterävyyksiin oli kadonnut ja osittain myös siksi, että etsinkuva on oikeasti tarpeeksi iso ja kirkas jotta syväterävyyden arviointi onnistuu.

Ensimmäisen rullan kuvasin pilvisellä säällä ja valoa oli hiukan niukasti käsivaralta kuvaamiseen ISO 200 filmille. Kuvasin Minoltan 24mm/2.8 ja 50mm/2.8 Macro objektiiveilla. Kuvausaukot olivat 2.8 ja 11 välillä, suljinajat 1/30 - 1/200. Tämä tieto tulee kuvaajan ulkomuistista, mitään EXIF-dataa ei ole tietenkään.

Seuraava erityishuomio tuli 24. kuvan kohdalla. Kamera alkoi suristelemaan filmiä takaisin rullalle, eikä kuvia voinut ottaa ennenkuin oli saanut ladattua uuden rullan kameraan! Ja 24 kuvaa ei ole nykyään kovinkaan paljon, vaikka tietoisesti pyrin kuvaamaan vain yhden ruudun per kuva, ei duplikaatteja eikä valotuksen haarukointeja. Sonyssäni on yleensä 4GB:n kortti, johon mahtuu kymmenkertainen määrä kuvia! Ja kortin voi käyttää uudelleen ja uudelleen toisin kuin filmirullan.


Jutun toinen osa, jossa on kuvia ja lopputuloksia löytyy täältä.