Keskikoon filmiä koneeseen

Aiemmin kokeilin palata kuvaamaan filmille osittain fiilistelymielessä. Sen kokeilun tuloksia voi lukea täältä. Filmijärkkärillä kuvaamiinen oli ihan hauskaa fiilistelyä mutta mitään kovin hyvää teknistä syytä filmiin palaamiselle en mielestäni löytänyt. Kuvanlaatu oli ihan kelvollinen halvan "kuvat tunnissa" -skannauksen lopputuloksena. Keskikoon filmi, eli se satakakskymppinen, pitäisikin sitten olla jo eri asia, negatiivi kun on kuusi senttimetriä kanttiinsa. Sävykkäämpiä kuvia, vähemmän suurennustarvetta, lupailivat aina niin avuliaat Internetin harrastajapalstat. Kun kerran filmille kuvaamisen kokeilu vuosikymmenen tauon jälkeen oli aloitettu, ei sitä voinut yhteen kertaan lopettaa. Onneksi komeroista löytyi lääkettä tähänkin vaivaan!

Yashicaflex

Yashicaflex C, circa 1958

Kokeilun päätahdeksi valikoitui komerossa ollut Yashicaflex. Kyseessä on niin kutsuttu kaksisilmäinen peilikamera (twin lens reflex, TLR), joka on minulle kulkeutunut isoäidin kautta. Pienellä selailulla ajoitin kyseisen kameran valmistusvuoden jonnekin 1950-luvun loppuun. Kamera syö siis 120-koon rullafilmiä ja valottaa 6x6 -kokoisia ruutuja. Yhdelle rullalle menee niitä 12 kappaletta. Kuvaava linssi on 80mm/f3.5.

Etsinkuva on kameran päällä mattalasilla, ja se on peilikuva, joka tuottikin alkuun hieman haparointia rajaamisen suhteen. Etsimeen tuijottaessa tuli kameraa aina käännettyä väärään suuntaan ennenkuin peilikuvaan alkoi tottumaan. Kuva ei kuitenkaan ole ylösalaisin kuten suuremman filmikoon kameroissa tapaa olla. Monissa kaksisilmäisissä on myös niinkutsuttu urheiluetsin, eli painamalla etsimen luukun alas saa itselleen 6x6-kokoisen hahlon jonka läpi maailmaa voi sitten tiirailla ilman mitään välissä olevaa optiikkaa. Sanomattakin on selvää että rajaaminen tällä menetelmällä on jo sitten vain vähän sinne päin. Toinen kaksisilmäisen erikoispiirre on parallaksivirhe, joka aiheutuu etsinkuvan ja kuvaamislinssin välisestä etäisyydestä. Tämä vaikuttaa lähinnä lähikuvien rajaamismahdollisuuksiin.

Alku aina hankalaa

Tilasin netistä pari rullaa Kodakin Tri-x:ää koossa 120. Hinta oli muistaakseni neljä tai viisi euroa per rulla. Yksi ilta meni ensin filmin lataamisen opiskeluun. Onneksi minulla oli tähän käyttöön yksi valottunut rullafilmi, jonka kanssa harjoittelin kansi auki, kunnes olin selvittänyt itselleni yritys ja erehdys -menetelmällä missä järjestyksessä filminkelaamista ja laskurin nollaamista pitää tehdä jotta nuo laskurin laskemat kaksitoista ruutua osuvat rullalla oikeaan kohtaan. Kiinnostuneille seuraavaksi ohjeet miten filmin lataaminen toimii juuri tässä kyseisessä Yashicaflexissä:

1. Avaa takakansi pyörittämällä pohjassa olevaa nuppia.
2. Aseta uusi filmirulla alas ja edellisen rullan tyhjä puola ylös. Tarvitset siis aina yhden tyhjän puolan, jolle uusi filmi lopulta kelautuu.
3. Kiinnitä filmin pää tyhjälle puolalle pujottamalla.
4. Kelaa filmiä ruuvaamalla filminsiirtonuppia, kunnes filmin taustapaperissa olevat nuolet osuvat kohdakkain kamerassa olevien nuolten kanssa.
5. Sulje kansi ja ruuvaa se kiinni.
6. Nollaa filmilaskuri vetämällä kynällä tai vastaavalla tikulla samalla painaen filminkelausrullan keskellä olevaa nappia. Kamera päästää räpsähtävän äänen ja filminsiirtoruudussa näkyy "S".
7. Kelaa filmiä eteenpäin, kunnes kamera napsahtaa ja filminsiirtoruudussa näkyy "1".
8. Nyt kamera on valmis kuvaamiseen.
9. Ruudun ottamisen jälkeen paina kerran filminsiirtonupin keskeltä, ja rullaa sitten seuraava ruutu kohdalleen.
10. Kahdennentoista ruudun jälkeen kelaa filmi loppuun asti, avaa kansi ja ota rulla talteen. Kuvattu rulla kannattaa varmistaa vaikkapa maalarinteipillä tai kumilangalla ettei se pääse aukeamaan ja valottumaan.

Filminsiirtoon liittyy myös seuraava hankaluuteni. Viisikymmenluvun kameroissa kun ei tapaa olla automaattista filminsiirtoa vaan otetun kuvan jälkeen kuvaajan pitäisi muistaa ihan itse kelata filmi seuraavan ruudun kohdalle. Yashicaflexissä suljin viritetään ihan eri vipstaakista kuin mistä filmin siirto tapahtuu, joten kamera ei mitenkään estä kaksoisvalottamasta samaa ruutua. Tällainen taidekuva minulta tietenkin syntyi ensimmäiseksi ruuduksi rullalle. Tämän jälkeen yritin visusti muistaa kelata filmin heti kuvan ottamisen jälkeen.

Ensimmäinen ruutu. Taidetta.

Kuvaamaan

Koska Yashicaflexissä ei ole minkäänlaista valotusmittaria, käytin Panasonic GF1:tä valotusmittarina, eli asetin siihen vain saman ISO-arvon kuin käyttämässäni filmissä (400) ja aukon jolla aioin kuvan ottaa. Tämän jälkeen mittasin GF1:n antaman suljinajan ja asetin Yashicaflexiin lähinnä vastaavan suljinajan. Korvakuulolta olin todennut, että linnunpöntön suljinajat eivät ainakaan pitkässä päässä olleet enää ihan kohdallaan mutta toivoin mustavalkofilmin valotusvaran antavan tämän verran anteeksi.

Peilikuvan kanssa sommittelu oli hiukan hankalaa kun kameraa tuli aina käännettyä ensin väärään suuntaan. Mitään kovin nopeatempoista kuvaamista en tällä kameralla kyllä voisi kuvitella tekeväni, vaikka tiedän kyllä että aikanaan lehtikuvaajatkin käyttivät samanlaisia kameroita työkseen. Paremmin kamera sopii mielestäni jalustalta työskentelyyn, jossa kuiluetsin onkin omiaan.

Tarkentaminen oli yllättävän helppoa Yashicaflexin mattalasille ja lisäksi apuna on pieni suurennuslasi jonka saa käännettyä etsimen kuilusta esiin kriittisempää tarkentamista varten.


Filmin kehitys ja skannaus

Tällä kertaa kokeilin Espoolaista Fotoyks-liikettä filmin kehitys- ja skannauspalveluna. Tilasin filmin kehityksen, koevedossarjan sekä kuvat CD:lle. Kokonaisuudelle tuli hintaa n. 15 euroa per rulla. Kun tähän lisää filmin hinnan ja muistaa että rullalla on kuitenkin vain 12 kuvaa, tuli hinnaksi siis jo yli puolitoista euroa per kuva! Eipä tällaisella kameralla toisaalta tule niin paljoa räpsittyäkään kuin vaikkapa nyky-digeillä. Kehitystä ja valmiita kuvia piti odotella pari arkipäivää.

Positiivinen yllätys oli se, että sain käteeni kaikki 12 kuvaa, eli olin onnistunut filmin lataamisessa oikein ja linnunpönttökamera oli niinikään toimittanut hommansa oikein! Kaikki valotuksetkin olivat sen verran kohdallaan, että kuvasta sai ihan hyvin ainakin selvää mitä se esitti.

Negatiivit näyttäisivät silmämääräisesti ja luupillakin tarkasteltuna olevan ihan hyvälaatuisia, toki Yashicaflexin ja kuvaajan yhdistelmä oli onnistunut ylivalottamaan muutamia ruutuja. Näistä saisi varmasti pimiössä ihan hienoja suurennoksia, mutta valitettavasti käytössäni ei enää ole pimiövarustusta. Hintaan kuulunut koevedossarja sisälsi 10x10cm printit, jotka oli tehty mattapintaiselle Kodakin paperille. Sinänsä en näitä mihinkään tarvinnut mutta tulivatpahan mukana. Ehkä niistä voisi vaikkapa laminoida nostalgiahenkisiä lasinalustoja...

Ensitilauksen yhteydessä edullisesti saatavat skannaukset olivat tarjolla vain resoluutiolla, joka on 2000 pikseliä kuvan lyhyellä sivulla. Kuuskertaakutosesta syntyi siis vain 2000x2000 pikselin skannattuja faileja jpg-muodossa. Skannerisoftassa on selvästi ollut jotain automatiikkaa, koska kuvissa näkyy paikka paikoin terävöittämisessä syntyneitä artefakteja (juu, tarkistin luupilla että niitä ei ollut negatiivilla). Alla muutama esimerkkikuva.

Kuva täynnä pienenpientä detaljia. Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/100s

Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/300s

Näin pienet ja heikkolaatuiset skannaukset eivät millään tapaa tee oikeutta keskikoon filmin erottelukyvylle eikä sävykkyydelle, eli jos tällä kameralla aikoo kuvata pitää kuvat saada skannatuksi paremmin. Saman tien voisi sitten jo filminkin kehittää itse. Ja mikäli liikkessä tehtyihin skannauksiinkin saa pölyhiukkasia kaupan päälle niin tietää jo minkälaisia ongelmia kotioloissa saa aikaiseksi pölyn kanssa. Paremmat filmiskannerit osaavat tosin kyllä jo varsin hyvin korjata pölyhiukkaset kuvista automaattisesti, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Jos löydän jostakin keskikoon negalle sopivan skannerin lainaksi, kokeilen skannata muutaman ruudun kunnolla ja palaan asiaan blogissani myöhemmin.

Loppupäätelmät

Jos tätä kameraa johonkin haluaisi oikeasti käyttää, niin voisin ehkä kuvitella kuvaavani jonkin oman projektin kokonaan tällä saadakseni koko kuvasarjaan omanlaisensa fiiliksen. Tämä kuitenkin vaatisi ehdottomasti laadukkaamman skannauksen joka pitäisi siis joko tehdä itse tai maksaa huomattavasti enemmän parempilaatuisesta skannauksesta. Toinen vaihtoehto olisi vedostaa koko projekti analogisesti eli pimiössä...

Muistikirjaan saa kuvien EXIF-tiedot analogisesti talteen.

Plussat ja miinukset:

+ Linnunpöntöllä kuvaaminen on hauskaa, ainakin sivustakatsojien mielestä
+ Kuvia joutuu harkitsemaan ja työstämään enemmän heti kuvatessa
+ Negatiiveissa on paljon potentiaalista resoluutiota

- Filmi pitäisi kehittää ja skannata itse, joka on vaivalloista
- Erillisen valotusmittarin tarve jos haluaa valotukset kohdalleen
- Peilikuva etsimessä vaatii totuttelua