Täydenkennon Minolta

Lueskeltuani aikani Internetin syövereistä valituksia siitä kuinka huonoja nykyisten APS-C -kokoisten digijärkkärien optiset etsimet ovat, päätin ottaa asiasta selkoa. Itsekin olin ihmetellyt miten se käsin tarkentaminen ei 90-luvulla tuntunut yhtä hankalalta kuin nykyään - olikohan vain aika kullannut muistot vai oliko näkö heikentynyt ajan myötä?

Onneksi kellarikomerosta löytyi täydenkennon Minolta-järkkäri. Analoginen, ei digitaalinen. Tarkemmin sanottuna kävin kaivamassa kellarista vanhan Minolta Dynax 600si Classic -filmijärkkärirunkoni, jonka olen ostanut uutena joskus vuonna 1995 tai sinne päin. Patterikin on varmasti jo kymmenen vuotta vanha ja ollut kaiken aikaa kamerassa, mutta niin vain kamera heräsi henkiin pelkkää ON/OFF -kytkintä siirtämällä. Ja kyllä vain - etsinkuva on Sony a200:een verrattuna valtava! Eroa on juuri sen verran että käsin tarkentaminen on 600si:llä vaivatonta ja a200:lla hankalaa. Toinen miellyttävä yllätys on tietenkin laajakulmaobjektiivien herääminen henkiin - vakiokakkulani 24mm/2.8 onkin yhtäkkiä taas kunnon laajis kropatun 36mm kinovastaavan sijaan.

Kun etsimen ero oli tullut selvitettyä, alkoi mieltä vaivaamaan ajatus että noinkohan tällä filmijärkkärillä voisi oikein ottaa kuviakin? Ja kun kamera oli kerran jo kaivettu esiin niin pitihän sitä päästä kokeilemaan.

Minolta Dynax 600si Classic, Minolta 24mm/f2.8

Minolta Dynax 600si Classic on automaattitarkenteinen ja valonmittaukseen se käyttää 14-segmenttistä hunajakennokuvioitua matriisia. Valittavissa on P,A,S ja M -moodit, automaattitarkennuksen alue voi olla joko pistemäinen tai laaja ja valonmittaus voidaan tehdä laajalla, keskustapainotteisella tai pistemittauksella. Minoltan langaton salamaohjauskin löytyy. Classic-mallin erityispiirre oli kuitenkin se, että valotuksen korjailuun on selkeät pyöritettävät säätimet joista nopeasti näkee kaikki kameran kulloisetkin asetukset - jo 90-luvulla järjestelmäkameroissa oli yleistynyt trendi jossa muutamilla kytkimillä säädettiin erilaisten valikoiden avulla kameran asetuksia. Aiemmin omistamani 2xi -mallin kanssa koin ongelmaksi juuri sen, että pakkasella LCD-näyttö hyytyi eikä sen jälkeen enää mitenkään voinut tietää tai varmuudella muuttaa asetuksia josta syystä vaihdoin sen tähän nimenomaiseen 600si -yksilöön.

600si:n erittäin käyttäjäystävällinen käyttöliittymä kameran päällä. Lisää manuaalisia kytkimiä löytyy kameran takaa ja edestä, ja niistä todellakin yhdellä silmäyksellä tietää seuraavan kuvanottohetken asetukset. Mitään manuaalia tai valikkojen selaamista ei tarvitse.

Iloisen jälleennäkemisen ensitunnelma oli siis, että 600si pesee nykyisen digijärkkärini kennon koossa, etsinkuvan laadussa sekä kuvaustuntumassa. Suurin miinus on tietenkin takanäytön puuttuminen, kuvan virheet pitää nähdä jo kuvatessa tai vasta filmin kehityksen jälkeen - noinkohan sitä osaisi vielä kuvata ilman takanäytön apua kun siihen on ehtinyt tottua? Myöskään ISO-herkkyyden vaihtaminen tai automaattinen valkotasapainon säätö lennossa kesken rullan ei onnistu!

Filmiä sisään sitten

Projektin seuraava vaihe oli sitten selvittää mistä ja millä rahalla saa nykyään kinofilmiä, sen kehitystä ja saako jossain edullisesti myös skannattua kinoruudut digitaaliseen muotoon. Yllättävän monessa paikassa onnistuu vielä nykyäänkin kaikenlaisten filmien kehittäminen, ja muutamissa paikoissa ainakin löytyi myös palvelu värinegarullan kehittämiselle ja "kuvat CD:lle"-skannaukseen samassa yhteydessä, ilman paperikuvien pakko-ostamista. Hinnat kehitykselle ja skannaukselle tuntuivat huitelevan kymmenessä eurossa ja vähän ylitse paikasta riippuen.

Kävin siis ostamassa itselleni pari rullaa värinegatiivifilmiä. Valikoima ensimmäisessä vastaantulleessa valokuvaliikkeessä ei ollut kummoinen joten otin summan mutikassa 3-packin Fujicolor Superia 200:sta. Ilokseni huomasin kuitenkin että tarjolla oli myös mustavalko- ja diafilmiä eri herkkyyksillä.

Jos miettii, että filmirulla, sen kehitys ja skannaus maksavat yhteensä jo yli kympin, tulee yhdelle kuvalle hintaa pyöreästi  viisikymmentä senttiä - myös niille epäonnistuneille. Ja jos nykyaikaisen, harrastajatason digijärkkärirungon saa nykyään jo noin kolmella sadalla eurolla niin jo kuudensadan kuvan ottamisen jälkeen filmikulut ylittävät digikameran hinnan. Ero tietenkin kapenee jos löytää filminsä edullisesti ja kehittää ja skannaa sen itse, mutta silti yllätyin laskettuani kuinka kallista filmille kuvaaminen onkaan. Toisaalta, ammattilaistason filmijärkkäreitä saa nykyään pilkkahinnalla verrattuna vastaavan tason digirunkoihin.

Harmillista että ei taida olla juuri kenenkään taloudellisissa intresseissä valmistaa filmirullan kokoista ja muotoista digitaalista "kennoa" jonka voisi sujauttaa minkä tahansa filmikameran sisälle... tässäkin on aivan oivallinen kamera josta tallennusmedian kehitys vain on ajanut pahasti ohitse.

Kuvaamaan

Kameran kanssa samassa pussukassa oli tallessa myös silloinen esite, jossa kehuttiin kameran olevan hiljainen käyttää. Tämä osoittautui heti ensilaukauksella hiukan liioitelluksi mainospuheeksi, ainakin nykypäivän standardeilla. Rämähdys, joka kuuluu täyden kennon peilin tehdessä tilaa valolle on melkoinen! Otettuani ensimmäisen koekuvan huomasin tuijottavani kameran takaseinässä olevaa filmi-ikkunaa toivoen saavani siitä jonkin vahvistuksen sille, että kuvanotto onnistui. No such luck. Kuvan näkee vasta kun rulla on kehitetty. Aika nopeasti tähän välittömän palautteen puuttumiseen kuitenkin tottui ja se alkoi tuntua jopa vapauttavalta kun joka kuvan jälkeen ei tarvinnut tihrustaa ja zoomata kuvaa kameran takanäytöltä. Kuvaaminen sujui jotenkin jouhevammin ilman tätä välitihrustelua.

Kamera sinänsä toimii kuin ajatus, kaikki säätimet osuvat heti sormiin tarvittaessa, etsimessä näkyy kaikki tarpeellinen, tarkennus ja mittaus pelittävät niinkuin pitääkin. Syväterävyyden tarkistusnappulakin löytyy ja sitä tuli hiukan käytettyäkin - osittain siksi että tuntuma täydenkennon syväterävyyksiin oli kadonnut ja osittain myös siksi, että etsinkuva on oikeasti tarpeeksi iso ja kirkas jotta syväterävyyden arviointi onnistuu.

Ensimmäisen rullan kuvasin pilvisellä säällä ja valoa oli hiukan niukasti käsivaralta kuvaamiseen ISO 200 filmille. Kuvasin Minoltan 24mm/2.8 ja 50mm/2.8 Macro objektiiveilla. Kuvausaukot olivat 2.8 ja 11 välillä, suljinajat 1/30 - 1/200. Tämä tieto tulee kuvaajan ulkomuistista, mitään EXIF-dataa ei ole tietenkään.

Seuraava erityishuomio tuli 24. kuvan kohdalla. Kamera alkoi suristelemaan filmiä takaisin rullalle, eikä kuvia voinut ottaa ennenkuin oli saanut ladattua uuden rullan kameraan! Ja 24 kuvaa ei ole nykyään kovinkaan paljon, vaikka tietoisesti pyrin kuvaamaan vain yhden ruudun per kuva, ei duplikaatteja eikä valotuksen haarukointeja. Sonyssäni on yleensä 4GB:n kortti, johon mahtuu kymmenkertainen määrä kuvia! Ja kortin voi käyttää uudelleen ja uudelleen toisin kuin filmirullan.


Jutun toinen osa, jossa on kuvia ja lopputuloksia löytyy täältä.