Langaton salama Panasonic GF-1:ssä?

Panasonic GF1, 14mm, f3.5, ISO 320

Yksi asia jossa Olympus on huomattavasti Panasonicia edellä m4/3-kameroissaan on salamakuvaaminen. Olympuksen langaton salamanohjaus löytyy kaikista kiinteällä salamalla varustetuista PEN-malleista, kun taas Panasonicilta ei mitään langatonta ohjausta löydy. Kuitenkin pikkusalamat ja m4/3-kamerat sopisivat hyvinkin monenlaiseen paikanpäällä tapahtuvaan kuvaamiseen kokonsa puolesta. Optinen orjakenno olisi yksi vaihtoehto, mutta ainakin Panasonicin GF-1 -mallissa yhdysrakenteinen salama välähtää aina useamman kerran (esisalama) joka haittaa aika merkitsevästi optisen orjakennon käyttöä - irtosalama kun välähtää sitten myös useamman kerran mikäli se vain ehtii latautua. Todennäköisemmin lataus ei riitä enää kuvanottohetkellä. Mikä siis avuksi jos käytössä onkin Panasonicin eikä Olympuksen kamerarunko?

Radiolaukaisimet

Myös Panasoniciin sopivia radiolaukaisimia löytyy monelta eri valmistajalta, eivätkä kaikki niistä ole edes kalliita. Itselläni on käytössä Pixel Soldier -niminen laukaisin ja vastaanotin, jotka olen joskus tilannut eBaysta. Sekä laukaisimia että vastaanottimia löytyy tältäkin valmistajalta eri merkkisille salamakengille, ja niitä voi jopa yhdistellä keskenään. Myös monilta muilta valmistajilta löytyy sopivia laukaisimia, joista ne tunnetummat merkit alkavat olla kyllä aika kalliita satunnaista käyttöä ajatellen.

Radiolaukaisimella saadaan siis yksi salama välähtämään halutulla hetkellä. Koska esimerkiksi Olympuksen salamavaloista löytyy optinen orjakenno, voidaan sen avulla väläyttää sitten useampiakin välkkyjä eikä näin ollen jokaiselle salamalle tarvita välttämättä omaa radiovastaanotinta. Toki optinen orjakenno on altis kaikille muillekin välähdyksille eikä sen kantama ole yhtä hyvä kuin radiolaukaisimilla. Tyypillisessä potrettikuvaamisessa tämä ei kuitenkaan haittaa.

Huonona puolena tällaisessa järjestelysä verrattuna esimerkiksi Olympuksen runkojen langattomaan salamaohjaukseen on tietenkin se, että salamatehoa ei pysty säätämään kamerasta käsin vaan jokaisen salamavalon on oltava manuaalimoodissa ja sen teho säädettävä erikseen. Toki jossain tilanteissa saattaa riittää myös automaattimoodi, mutta silloin kuvaajalla ei enää ole juurikaan mahdollisuutta vaikuttaa kuvan valaistukseen muutoin kuin suunnan osalta.

Toinen huono puoli joka liittyy nimenomaan GF-1 -mallilla kuvaamiseen on se, että radiolaukaisin vie salamakengän eikä sen kanssa yhtäaikaa pysty siis käyttämään erillistä etsintä vaan kuvaaminen on tehtävä takanäytöltä käsin. Osassa Panasonicin malleista tätä ongelmaa ei ole, sillä niistä löytyy kiinteä etsin salamakengän lisäksi.

Kirjoitin aiemmin myös vastaavasta salamakuvaamisesta Sonyn järjestelmällä, sen tekstin löytää täältä.

Ylläoleva esimerkkikuva on otettu Panasonic GF-1 -kameralla ja valaistu yhdellä Olympus FL-36R salamalla joka on laukaistu langattomasti Pixel Soldier radiolaukaisimella. Salamaa on hiukan pehmennetty Lumiquestin softboxilla. Vallitsevaa valoa on alivalotettu reilun aukon verran ja salama on ollut manuaalimoodissa. Koko kuvauskalusto mahtui kalastushaalarin taskuihin.

Valo tekee kuvan

Sadetta luvassa
Panasonic GF1, 45mm, f5.6, ISO 100

Erittäin synkät sadepilvet katkaisivat aurinkoisen lauantai-iltapäivän kuvausretken Porvoon saaristossa. Kun aurinko vielä paistoi rinteessä kasvaneeseen mäntyyn, syntyi herkullinen kontrasti lähestyviä synkänharmaita pilviä vasten. Nappasin muutaman ruudun, joista ylläoleva oli mielestäni paras - etualan koivut ovat jo jääneet varjoon ja luovat ikäänkuin kehykset auringonvalossa kylpevälle männylle. Objektiiviksi valitsin pisimmän mukanani olleen, eli Leican 45mm macron, joka toimii varsin hyvin tällaiseen kapeamman perspektiivin maisemakuvaamiseen. Kalustolla ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä valo tekee kuvan ja kamera vain tallentaa sen. Syksyisin keli on usein kirkas ja sää vaihtelevaa, joka luo otolliset olosuhteet vaikkapa maisemien valokuvaamiselle, eli ei muuta kuin kamera kaulaan ja kuvaamaan vielä kun valoa riittää!

Panasonic GF1 - Erinomainen reissukamera

Harjus karkaa
Panasonic GF-1, 14mm, f5.6, ISO 160

 Vietin kesälomallani viikon Inarinjärvellä retkeilemässä ja kalastamassa. Koska kaiken piti mahtua reppuun yöpymisvarusteiden ynnä muiden mukaan, ylimääräiset tavarat piti karsia minimiin. Kuvanlaadusta ei onneksi tarvinnut tinkiä, sillä uskollinen Panasonic GF1 ei paljoa tilaa vie!

Pienenpienessä kameralaukussani oli mukana varsinainen reissukuvaajan perussetti:

• Panasonic GF-1 runko
• Panasonic 14mm ja 20mm pannukakut
• Polarisaatiosuodin ja lähilinssi, molemmat 46mm kierteillä kuten objektiivitkin
• Irtonainen puoliharmaasuodin
• Kaksi akkua kameraan
• Muistikortteja
• Pöytäjalusta

Sateenkaaria Inarilla
Panasonic GF-1, 14mm, f3.5, ISO 160

Tällä varustuksella pärjäsi mainiosti kaikissa eteen tulleissa tilanteissa pois lukien eläinten kuvaaminen, koska pitkää putkea en pakannut mukaan. Mutta niitä kauniita Lapin valoja sain talteen sitäkin enemmän ja hienoja matkamuistokuvia reissulta. Tavallaan yksikin pannukakku olisi riittänyt, mutta samalla kun sain mukaan valovoimaa ja laajakulmaa, sain myös varaobjektiivin siltä varalta että toinen olisi reissussa vioittunut. Vyö ja henkselit -miehelle suosittelisin toki myös vararungon ottamista mukaan vaurioiden varalle.

Kamera toimi koko reissun moitteettomasti vaikka se oli käytännössä koko viikon ulkolämpötiloissa, ja yöt olivat jo varsin kylmiä, vain muutaman asteen verran plussan puolella. En käyttänyt takanäyttöä juuri ollenkaan kuvien katseluun eikä kummassakaan objektiivissa ollut kuvanvakaajaa, jolloin mukanani olleet kaksi akkua riittivät mainiosti koko viikoksi.

Jos miettii tulevia reissuja ja kuvauskaluston pakkaamista, niin ainoat lisäykset kameralaukkuun olisivat oikeastaan vararunko ja pitempi putki, esimerkiksi Panasonicin 45-200mm zoomi joka on vielä kohtuullisen kokoinen ja painoinen, tällöin saisi myös yllättäen nähdyistä eläimistä ja linnuista kuvia, joskin kaksi kameraa kaulassa roikkumassa haitannee jo kalastamista sen verran että pitäisi miettiä kumpi harrastus on retken pääasia.

Inarinjärven auringonlasku
Panasonic GF-1, 14mm, f3.2, ISO 320

Kaiken kaikkiaan tuli todistetuksi, että juuri tällaisille reissuille pienet mikrojärjestelmäkamerat pienine objektiiveineen ovat omimmillaan - kuvanlaadusta ja ominaisuuksista ei tarvitse juuri tinkiä mutta koko järjestelmä mahtuu erittäin pieneen tilaan ja kulkee mukana vaivattomasti. Kaikki ylläolevat kuvat näyttävät upeilta 35cm leveinä printteinä, niitä kelpaa sitten synkkinä syysöinä katsella ja suunnitella tulevia kalaretkiä!

Päivän kuva

Lokki
Panasonic GF-1, 200mm, f6.3, ISO 100

Hannes Heikuran Dark Zone

Kannattaa käydä katsomassa Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa Hannes Heikuran valokuvanäyttely Dark Zone - Hämärä vyöhyke. Ainakin minuun Heikuran tummanpuhuvat kuvat Helsingistä tekivät vaikutuksen. Kuvissa näyttäytyy valon ja varjon ja yksinäisten ihmisten Helsinki - mieleen tuli väkisinkin eräs toinen suosikkini, Gary Stochl. Molempien näkemyksessä on jotain samalaista, olkoonkin että Heikura kuvasi projektinsa vuodessa ja Stochl neljäkymmentä vuotta ennenkuin uskalsi tulla ihmisten ilmoille esittelemään kuviaan.

Näyttelyn vedokset on tehty kauniisti alumiinille jolloin kuvien valot ja varjot heräävät henkiin. Ostin myös näyttelyluettelona toimivan Dark Zone - Hämärä vyöhyke -kirjan. Vaikka kirja onkin hyvälaatuinen, ei se tee oikeutta näyttelyvedoksille, niitä kannattaa siis mennä katsomaan paikan päälle jos vain mahdollisuus suodaan.

 Näyttely on Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa, ja kestää 4.9.2011 saakka. Kannattaa muistaa, että maanantaisin museo on suljettu.

Ubuntu, Spyder ja näytön kalibrointi

Porvoo
Panasonic GF1, 14mm, f5.6, ISO 100

Kylläpä lämmitti Linux-miehen sydäntä kun lainasin Spyder 3 -laitteen kalibroidakseni näyttöni ja homma pelitti kuin elokuvissa. Pakettien asentamisen jälkeen vain USB-johto kiinni ja "Color profiles" käyntiin. Yksinkertaisessa käyttöliittymässä tarvitsee vain valita näyttö, jolle profiilin haluaa luoda ja klikata "create profile for device". Tämän jälkeen valitaan enää näytön tyyppi ja luotavan profiilin tarkkuus. Mitä tarkemman profiilin haluaa, sitä kauemmin homma kestää. Näytön keskelle ilmestyy harmaa ruutu, jonka kohdalle Spyder sitten asetetaan ja mittaus voi alkaa. Kannattaa varata hiukan kärsivällisyyttä, sillä vaikka en aikaa ottanutkaan, arvioni mukaan profiilin tekemiseen meni vartin verran ja välillä prosessi näyttää siltä ettei mitään tapahdu.

Mittauksen valmistuttua profiili tallentuu ~/.color/icc -hakemistoon ja sen voi asettaa oletusprofiiliksi niin halutessaan. Kyseisestä hakemistosta profiilin voi sitten poimia esimerkiksi Bibblen käyttöön. Kiinnostuneille vielä tiedoksi, että käytössä oli Ubuntun versio 10.04. Ja sanottakoon nyt vielä kerran, että ei homma ainakaan tämän helpommin voisi enää toimia - Linuxia on turha karsastaa valokuvaajan käyttöjärjestelmänä enää tällaisten hardware-asioiden takia.

Päivän kuva

Nuuksio
Panasonic GF1, 14mm, f5.6, ISO 160

Digipaaston jälkipyykki

Vantaankoski
Panasonic GF1, 14mm, f7.1, ISO 100

Digipaasto tuli päätökseensä, ja hyvä niin. Olen tyytyväisenä palannut kuvaamaan digikameroillani ja arvostan niitä tänään ehkä hiukan enemmän kuin pari kuukautta sitten.

Päällimmäinen asia joka paastosta jäi mieleen on se, että ennen olivat sekä kamerat että miehet rautaa. Rollei on luotettava ja kompaktin kokoinen mutta samalla myös painava ja varsin rajoittunut vekotin. Saadakseen sen kanssa hyviä kuvia pitää tietää mitä tekee. Pitää myöskin osata visualisoida lopputulosta jo etukäteen ja ymmärtää miten koko prosessi kulkee jotta saa aikaiseksi edes suurinpiirtein sellaisia kuvia kuin haluaa. Toisaalta tällainen askeettinen työkalu juuri tuo esille niitä perusasioita.

Kinofilmi ja kuluttajatason filmiskanneri eivät kyllä oikein oikeuta kaikkea sitä vaivaa jota filmille kuvaaminen, kehittäminen ja skannaaminen vaativat, ainakaan jos asiaa arvioi puhtaasti lopputulosten valossa. Kokonaan eri asia on sitten se hidas kiiruhtaminen, fiilistely ja käsityöläismeininki joka hommaan liittyy - nykyaikana on kyllä suorastaan lumoavaa tehdä käsillään jotain konkeettista eikä tuijottaa ruutua. Tuijotus tuli tässä projektissa toki vastaan siinä skannerin kohdalla ja siitä eteenpäin. Pitäisikö sitten vetää sama projekti uusiksi isommalla filmikoolla tai paremmalla skannerilla? Ehkäpä, miksei. Mutta ei nyt ihan heti ainakaan. Onhan tuossa tuo Yashicaflex odottelemassa...

Filmin kehittäminen on hauskaa ajanvietettä mutta vaatii aika paljon jos sen haluaa tehdä oikeasti hyvin ja ennustettavasti kerrasta toiseen. Projektin aikana tuli luettu myös Ansel Adamsin klassikko The Negative. Siinä selitettyjä asioita voi sekä lukea sellaisenaan ja hyödyntää tosissaan filmille kuvatessa tai yhtä hyvin soveltaa digitaalisenkin työnkulun ohjeina - Zone System on toki hyvä valotuksen ymmärtämisen pohja RAW-kuvaajalle. Kaiken kaikkiaankin paaston aikana aloin ehkä eri tavalla ymmärtämään mustavalkokuvan estetiikkaa, vaikka toki olen mustavalkoisesta valokuvasta pitänyt aina.


Tärkeimpänä opetuksena digipaastosta olkoon kuitenkin tämä: Kameramainokset sivuun ja ulos ottamaan kuvia!

Päivän kuva

Rollei 35, Kodak 400TX

Digipaasto jatkuu

"Mikä kumman kamera tuo on?"
Rollei 35, Tri-X

Rollei kolmevitosen kanssa tapahtuva kymmenen viikon digipaasto jatkuu. Ja alkaa tehdä hyvää - perusasiat kuten kuvien sisältö kiinnostavat enemmän kuin megapikkelssi. Samoin valottamis-kehittämisprosessi alkaa löytämään muotoaan ja negatiiveista saa jo enemmän irti. Plustekin skannerilla ainakaan sellaisesta ylivalotetusta ja -kehitetystä negatiivista on tosi vaikeaa saada mitään kovin siistiä ulos. Loivemmat negat toimivat paremmin. Lisäksi olen valinnut tälle projektille ns. stand-kehityksen eli filmi likoaa kehitteessä ilman kummempia heilutteluja tunnin verran joka tekee hiukan eri näköisiä negatiiveja - varjokohdista ei tarvitse huolehtia mutta huippuvalot kyllä sitten kehittyvät ihan läpitunkemattoman mustiksi joiden kanssa skanneri on kummissaan. Siispä valottaessa pitää olla tarkkana huippuvalojen kanssa, ehkä hieman toisin kuin "yleinen totuus" negan valottamisesta menee. Voipa olla että skannerinkin kanssa olisi vielä opeteltavaa...

Havaintoja Rollei-rullilta

Rollei 35, Kodak 400TX

Muutama rullallinen itsekehitettyä mustavalkofilkkaa Rolleilla kuvattuna on takana. Projekti on tähän mennessä jo herättänyt muutamia havaintoja ja ajatuksia:

Kameroista

Rolleilla on kiva kuvata. Sulkimen ääni on vain vaimea räpsähdys täsmälleen sillä hetkellä kun kuvaajan sormi painaa laukaisimesta. Kuvia ei pysty tirkistelemään kuvaustilanteessa, on luotettava siihen mitä teki ja näki. Tämä auttaa ainakin minua ikäänkuin keskittymään kuvaamiseen eikä otettujen kuvien murehtimiseen. Huomaan että olen alkanut räpsimään kuvia ihan tavallisissa tilanteissa joissa "ei ole mitään kuvattavaa". Kamera on kuin tehty perinteiseen katukuvaamiseen - pieni ja hiljainen, etukäteen asteikolta tarkennettu. Voi kun olisi olemassa digitaalinen Rollei 35.

Samaan aikaan olen kuitenkin huomannut kaipaavani digikameroitani. Nykypäivän kamerat ovat kyllä melkoisia ihmeitä verrattuna menneiden aikojen veljiinsä. Ihan tavallinen digipokkarikin pesee kinofilmikamerat monessa asiassa kunhan vain saa sen ensin taipumaan tahtoonsa. Merkittävin syy vanhalla filmikameralla kuvaamiseen onkin ehkä juuri käyttöliittymän selkeys ja tottelevaisuus - mikään automatiikka ei yritä vesittää kuvaajan tekemiä valintoja. Kuvanlaadulla sen sijaan ei kinofilmille kuvaamista kannata enää yrittää perustella ihan jo sen vaivailloisuuden vuoksi.

Kehittämisestä

Filmin kehittäminen on hauskaa, lähes maagista puuhastelua johon kuuluu prosessin ajan kestävä jännitys. Miten kuvat onnistuivat? Oliko kehitysprosessi parempi vai huonompi kuin edellisellä kerralla? Onnistuikohan se yksi ruutu vai ei? Lopulta kun filmin ripustaa kuivumaan, huomaa että ainakin jonkinlaisia kuvia on saatu aikaiseksi - sitä onnistumisen riemua! Kaikenlainen käsin väsääminen on rentouttavaa vaihtelua ainaisen ruudun tuijottamisen sijaan. Kuvat, ihan tavallisetkin, tuntuvat arvokkaammilta kun niiden eteen on nähty niin paljon vaivaa.

Skannaamisesta

Skannaaminen on ihan oma taiteenlajinsa, joka vaatisi enemmän harjoittelua, kokeilemista ja perehtymistä. Olen tähän Rollei-projektiin ottanut sellaisen workflown jossa pyrin skannaamaan kaikki ruudut ilman sen kummempia säätöjä, keskinkertaisella resoluutiolla. Tällä tavalla rullallisen skannaus ei kestä tuhottomasti ja kaikki kuvat ovat keskenään yhteneväisiä. Jälkikäsittelyn tietokoneella olen myöskin karsinut minimiin - projektin ajatuksenahan ei ollut alunperinkään mikään kuvanlaadun optimointi vaan harkittu tauko digikuvaamisesta ja analogisen prosessin opettelu.

Tämä on se prosessin vaihe josta en tykkää yhtään, välillä tuntuu että skannatussa ruudussa ei ole muuta terävää kuin pölyt!

Projekti jatkuu

Kun kerran on itselleen tällaisen projektin päättänyt ottaa niin aion sen myös kulkea läpi. Tällä hetkellä päällimmäinen fiilis on se, että nykyisissä digirungoissani ei ole mitään vikaa - kunhan vain pääsisi taas kuvaamaan niillä. Mutta ensin fiilistellään loppuun tämä Rollei-projekti.

Rollei, Rodinal ja Rakeet

Postimies Pate toi mukanaan kymmenen rullaa Kodakin Tri-X -filmiä, kehitteet ja purnukat sun muut. Tarkoituksena olisi nyt keväällä siis päästä sinuiksi Rollei kolmevitosen kanssa ja samalla verestää muistoja filminkehityksestä. Oikeastaan olen mielessäni hahmotellut tämän oikein projektiksi - aikanaan Mike Johnston muotoili yhdenlaisen kuvaamisharjoituksen Sunday Morning Photographerissa, joka on jäänyt mieleen. Kertaalleen olen moisen harjoituksen yrittänyt tehdäkin, omalla tavallani. Ja nyt siis olisi tarkoitus raapaista uudemman kerran. Yritän keskittyä olennaiseen sillä tavalla että kun itse kehittelen Rolleilla arvaamalla tarkennettua Tri-X:ää Rodinalissa, ei kuvanlaatu pääse missään vaiheessa määrääväksi asiaksi, odotettavissa on raetta ja suttua. Pointti onkin enemmän jonkinlaisen peruskuvaamisen tehokuurin läpikäyminen. Suunnilleen rulla viikossa, kehitys ja skannaus, sen jälkeen seuraavalla viikolla poimitaan rullalta se yksi kuva paperille asti ja unohdetaan loput. Jos sitä vaikka sattuisi projektin kestäessä oppimaan taas jotakin. Ja onhan se aina hauskaa keksiä itselleen rajoituksia ja haasteita. Rollei 35 on osoittautunut mukavaksi käyttökameraksi, jota voi olla vaikea uskoa ellei ole itse sellaista kokeillut. Ja sillä kuvaaminen on oikeasti hauskaa!

Realistisesti ajatellen varmaankin projektin pari ensimmäistä rullaa menee kehitysprosessin hakemiseen ennenkuin tulokset ovat edes suunnilleen pallokentällä. Ainakin ensimmäinen testirullani oli epätasaisesti kehittynyt, mutta kyllä sieltäkin skanneri kuva-aihioita löysi. Allaolevan esimerkin jonka oikeassa reunassa epätasainen kehitys näkyy olen skannannut Plustek OpticFilm 7600 -skannerilla joka vaikuttaa ihan kelpo vekottimelta ainakin tähän projektiin. Rullallisen kerrallaan sillä jaksaa skannata mutta kun kelkkaa saa siirtää käsin ruutu kerrallaan niin kovin isoon digitoimisurakkaan en kyseistä vehjettä kyllä suosittelisi. Lisäksi tällaiseen työnkulkuun liitty loputon ja ainainen sota pölyä vastaan! Tarkoitukseni on kirjoitella joku dedikoitu juttu Plustekin laitteesta tänne blogiin kunhan vain saan aikaiseksi. Mutta nyt - rulla Rollikkaan ja ulos!

Kolmen klassikon kuva: Rollei 35, Tri-X, Rodinal.
Onhan näissä ihan oma fiiliksensä, pölyt ja kaikki!

Rollei 35

Kirjoitin aiemmin muutamasta digitaalisesta suosikkikamerastani, jolloin huomasin yllätyksekseni niiden kaksi yhdistävää piirrettä - molemmat olivat kompaktin kokoisia, joka on ihan ymmärrettävästi hyvä ominaisuus kameralle, mutta molemmissa oli myöskin käytössä kiinteä optiikka polttoväliltään 40mm-e. Tämä jälkimmäinen ominaisuus olisi varmaankin monen mielestä erittäinkin rajoittava ja mahdollisesti myös tylsä ominaisuus, mutta jostain syystä se tuntuu sopivan minulle.

Kameraperhe kasvoi taannoin yhdellä yksilöllä joka täyttää edellämainitut kriteerit hienosti, nimittäin Rollei 35:lla, joka on kai edelleenkin maailman pienin mekaaninen 35mm filmikamera. Sen eri versioissa on kaikissa ollut kiinteä 40mm optiikka, joskin näistä on ollut tarjolla muutamia eri variaatioita aikojen saatossa, kameraa kun valmistettiin hurjan pitkään, ainakin kolmella vuosikymmenellä. Kaikkine erikoisuuksineen Rollei 35 on hieno insinöörityön mestarinäyte, jossa koko suunnittelun lähtökohtana on ollut koota kaikki vaativan valokuvaajan tarvitsema mahdollisimman pieneen pakettiin. Lisäksi työn laatu on sitä luokkaa että kamerat kestävät aikaa ja olosuhteita. Oma yksilöni on loistokondiksessa vaikka sarjanumeron perusteella ajoittuu vuoteen 1974. Kyseessä on alkuperäinen "Rollei 35" -malli jossa on 40mm/f3.5 Tessar -optiikka. Myöhemmissä malleissa oli vaihtoehtona myös 40mm/f2.8 Sonnar ja mallimerkinnöiksi vaihtui 35 T ja 35 S sekä myöhemmin valotusmittarin siirryttyä etsimeen 35 TE ja 35 SE. Olemassa oli myös budjettimalli 35 B halvemmalla optiikalla ja osilla.

Kameran tunneituin erikoisuus lienee salamakenkä, joka ei mahtunut kameran päälle vaan sijoitettiin sen pohjaan - jos tällä aikoo salamakuvia ottaa, kamera on käytännössä käännettävä ylösalaisin mikäli haluaa valon lankeavan kohteeseen jotenkin luonnollisemmasta suunnasta. Samoin filmilaskuri on sijoitettu kameran pohjaan, jalustakierteen viereen.

Eivätkä ne erikoisuudet siihen lopu. Filmi kulkee kamerassa "väärään suuntaan" eli oikealta vasemmalle, josta syystä filminsiirtovipukin on vasemmalla puolella kameraa. Tähän tottuu yllättävän nopeasti.

Näiden erikoisuuksien lisäksi nykyajan digeihin tottunut valokuvaaja joutuu tietenkin myös tekemään kaiken itse, mitään automatiikkaa tämä vekotin ei tarjoa.

Testirullallisen perusteella kaikki valotusmittaria myöten toimii niinkuin pitääkin ja lasi on skarppi ja kontrastikas. Rollei 35 on työkalu, joka on tehty kuvaajalle - se ei tee mitään puolestasi mutta ei myöskään haittaa kuvaamisprosessia. Kuvaaminen ei lopu virran puutteeseen tai pakkaseen. Se vain toimii. Ajatuksissani on ajaa Rolleista läpi mustavalkofilkkaa rulla toisensa perään nyt kun aurinkokin alkaa taas paistelemaan tänne pohjolan perukoille ja mahdollisesti kehitelläkin rullat itse. Fiilistelyä, fiilistelyä...

Päivän kuva

Panasonic GF1, 20mm, f2.5, ISO 640

Kuvasin ylläolevan kuvan tänään GF1:llä ja 20-millisellä. Jotenkin tällä yhdistelmällä tuntuu aina löytyvän jotain kuvattavaa.

Kokeilussa on nyt Plustekin OpticFilm 7600 -filmiskanneri, josta kirjoittelen varmaankin ensifiiliksiä lähiaikoina, kunhan ensin pääsen sinuiksi sen kanssa.

Vaikea valinta

Kaunissaari, Sipoo
Sony a200, 18mm, f8, ISO 200

Huonekalujen siirron yhteydessä olohuoneen seinälle jäi tyhjä tila joka kaipasi täytteekseen jotain. Pienen harkinnan jälkeen päädyin siihen, että kokeilen teettää siihen canvas-taulun jostain valokuvastani. Olin aiemmin tilannut muutamia sellaisia lahjaksi ja ollut tyytyväinen lopputuloksiin.

Ajattelin, että käyn läpi kuluneen vuoden onnistuneempia otoksiani ja valitsen sieltä sitten jonkun sopivan - eihän sen kuitenkaan tarvitse olla mikään loppuelämän valinta, kuvan voisi vaikkapa silloin tällöin vaihtaa. Kuvia selatessa alkoivat tulevan taulun speksitkin vähitellen kirkastumaan, ja niiden myötä myös sopivan kuvan löytäminen muuttui koko ajan vaikeammaksi.

Kuvan piti olla vaakakuva mieluummin kuin pysty. Yhtäkkiä tajusin kuinka paljon kuvaankaan pystykuvia! Värien puolesta kuva saisi olla mieluummin melko hillitty, eikä sininen oikein sovi muuhun sisutukseen - pidetään mielessä että nyt olin etsimässä sopivaa sisustuselementtiä, en hienointa kuvaani. Lisäksi en ollut ollenkaan varma, halusinko seinälle kenenkään tutun ihmisen kuvaa jota katselisin sitten joka päivä - ajatus tuntui hiukan omituiselta. Eli valinnan pitäisi kohdistua siis maisema- tai lähikuvaan tai johonkin vastaavaan ihmiskuvien sijasta. Jälleen selvisi että aika suuressa osassa hyvistä kuvistani on ihmisiä, useimmiten tuttuja. Suuressa osassa maisemakuvista oli iso kaistale sinistä taivasta. No, voihan niistä tehdä äkkiä mustavalkoisen version, ajattelin. Mutta harvapa niistä toimi yhtä hyvin ilman värejään, usein juuri se taivaan sininen oli se elementti joka teki kuvasta mielestäni näyttävän. Lisäksi maisemakuvia oli kertynyt yllättävän vähän.

Jouduin penkomaan syvemmälle arkistoon menneille vuosille, josta sitten löysinkin yllä olevan ruudun. Se löytyi vain raakakuvana, eli en ollut edes tehnyt siitä jpg-muotoista kuvaa aikanaan. Selkeä poisheitetty siis. Onneksi se oli kuitenkin vielä tallessa. Rajasin kuvasta suunnilleen laajakuvaformaatin muotoisen, säädin vähän kontrastia ja muutin kuvan seepiasävyiseksi ja kuinka ollakaan - tulos oli jotain sellaista jota olin lähtenyt etsimäänkin.

Löysin netistä AH-Print  -nimisen firman joka teki canvas-tauluja lähetetyistä digitiedostoista moneen eri kokoon ja formaattiin. Tauluni on 50x90 -senttinen ja juuri sellainen kuin olohuoneeseen kaivattiinkin. AH-Printin palvelu oli nopeaa ja kaikin puolin asiallista.

Syy miksi halusin tästä kirjoittaa on se, että itselleni oli yllätys kuinka hankalaa on omien "onnistuneiden" kuvien joukosta löytää tiettyihin vaatimuksiin sopiva kuva. Varsinkin kun en ole koskaan kuvannut sillä ajatuksella että kuvista pitäisi saada sisustuselementtejä olohuoneeseen.

Voimakolmikko

Aikanaan puhuttiin tietynlaisista bändeistä nimellä "power trio". Panasonicin m43-kameroihin on nyt saatavilla mielestäni sellainen.

Voimakolmikko muodostuu tietenkin seuraavista objektiiveista:

• 14mm f2.5 pannukakku
• 20mm f1.7 pannukakku
• 45mm f2.8 macro

Kolmikko painaa yhteensä noin 400 grammaa, joka on vähemmän kuin tyypillinen peilijärkkärin lasi yksinään. Kun tähän laskee päälle GF1:n grammat kuvauskunnossa, koko satsin yhteispaino jää vieläkin jonnekin kahdeksansadan gramman alapuolelle! Kaikki kolme ovat erittäin skarppeja ja tarpeeksi valovoimaisia. Lisäksi kolmikko kattaa melkein kaikki kuvaustarpeet, poislukien pitkät polttovälit. Mitäpä muuta sitä enää kuvaaja tarvitsee? Kaikki tämä tosiaan kulkee mukana vaikkapa takin taskuissa ihan huomaamatta ja kuvanlaatu riittää vaikka mihin. On helppo kuvitella, että esimerkiksi retkeilevät valokuvaajat, jotka joutuvat kuljettamaan kamerakalustoa lihasvoimin pitkiäkin aikoja kaikkien muiden varusteiden lisäksi, toivottavat tällaisen varustuksen enemmän kuin tervetulleeksi. Myös tavallisempiin tilanteisiin tämä paketti tuo käytännöllisyyttä ja kuljettamisen helppoutta, jolloin kameravarusteet ovat useammin mukana silloin kun niitä tarvitsee - myös se makroputki.

Jos itse alan grammoja viilaamaan, kolmikosta jää kotiin tuo 45mm makro ja mukaan tulee sen sijaan yksi lähilinssi niitä lähikuvia varten sekä kaksi pannaria - kokonainen kamerajärjestelmä yhdessä takintaskussa!

Panasonic 14mm f2.5

14mm pannari on siis uusin lisäys patteristoon ja palaan siihen vielä tarkemmin. Bibblestä ei vielä löydy korjausparametreja kyseiselle lasille, joten arviointi on jpeg-kuvien varassa toistaiseksi, mutta kaikinpuolin hyvästä lasista on kyse.

GF1, 14mm, f5.6, ISO 100