HLD-6 Lisäkahva Olympus OM-D:ssä

HLD-6 lisäkahvan molemmat osat kiinni Olympus OM-D E-M5:ssä.
Kamera näyttää aina kuvissa isommalta kuin se onkaan.

Olympus OM-D E-M5:n kanssa esiteltiin myös kameraan sopiva kaksiosainen lisä-/pystykuvauskahva. E-M5 on oikeastaan todella pienikokoinen kamera vaikka se muotoilunsa vuoksi näyttääkin kuvissa aina vähän isommalta - sitä kun aina mielessään vertaa menneiden vuosien filmijärkkäreihin jotka olivat saman näköisiä. Pieni kamera on monessa tilanteessa kiva, mutta varsinkin painavampien linssien kanssa kamera kaipaa ehkä vähän enemmän tarttumapintaa. Lisäkahvan vaakasuuntainen osa tuo juuri sopivasti lisää oikealle kädelle jotta kamerasta kiinni pitäminen tuntuu jämäkältä. Vaakaosassa on oma laukaisinnappinsa ja kierrettävä säätökiekko jonka toiminto on jälleen kerran konfiguroitavissa kamerasta käsin - hienoa. Kuvausote on mukava ja ainakaan omasta kamerastani en tule tätä kahvaa irroittamaan muulloin kun akun poistamisen yhteydessä. Juu, kahva pitää irrottaa jotta akkuluukun saa avattua.

Pelkkä vaakasuuntainen kahva riittää parantamaan kameran kuvausotetta huomattavasti.

Kun ruuvaa kiinni sitten sen toisenkin puolikkaan HLD-6:sta niin E-M5 muuttuu varsin ergonomiseksi kameraksi myös pystykuvien kuvaamiseen. Pystykahvassa on niinikään oma laukaisinnappinsa ja sen alla etusormelle säätökiekko. Samoin pystyotteen peukalolle on oma säätökiekkonsa. Näiden funktiot ovat jälleen kerran konfiguroitavissa kamerasta käsin. Lisäksi pystykahvassa on kaksi konffattavaa peukalonappia, fn1 ja fn2, lukituskytkin jolla pystysäätimet saa kytkettyä pois käytöstä, luukku sille toiselle akulle ja virtaliitin. Molemmissa kahvan osissa on normaali jalustakierre pohjassa.  Kuten runkokin, kahva on myös pöly- ja roisketiivis. Erityisesti pitemmillä objektiiveilla kuvaamiseen kahvaosat tuovat runkoon lisää kaivattua massaa ja käsivaralta kuvaaminen helpottuu mukavasti. Varsinkin yhteistyössä OM-D:n erinomaisen kuvanvakaajan kanssa.

Lisäkahvaan saa halutessaan kiinnitettyä vielä erikseen myytävän GS-4  -kämmenhihnan jolloin kamera istuu käteen kuin hansikas. Kämmenhihna maksaa vielä viitisen kymppiä lisää, olisihan sen voinut paketoida kahvan kanssa samaankin pakettiin...

HLD-6 ei ole ihan ilmainen noin kahden ja puolen sadan euron hintaisena mutta ehdottomasti hintansa arvoinen kapistus joka nostaa OM-D:n ergonomian vielä entistäkin paremmaksi. Suosittelen lämpimästi kaikille joilla tämä Olpparin huipputason mikrojärkkäri on usein ja monessa mukana!

Plussat:

• Erinomainen kuvausote, huomattava parannus pelkkään runkoon verrattuna
• Pelkkä vaakaosa ei kasvata kameran kokoa juuri ollenkaan
• Säätimien määrä ja konfiguroitavuus joka on muutenkin OM-D E-M5:n etu
• Kahdella akulla kuvausaika pitenee mukavasti
• Kaksiosainen rakenne mahdollistaa monta erilaista kuvausotetta tarpeen mukaan

Miinukset:

• Lisäkahvan osat on irroitettava jotta kamerassa olevan akun saa poistettua
• Hintava

Olympus FL-300R pikkusalama testissä

Olympus FL-300R

Kokeilin Olympuksen uutta pikkusalamaa OM-D:n kanssa. Olympuksen rungoillahan voi ohjata langattomasti kaikkia R-merkinnällä varustettuja Olympuksen salamavaloja. Tehojen ym. säätö tapahtuu mukavasti kameran takanäytöltä käsin, eli kuvaajan ei tavitse kiivetä tuikun luokse tekemään säätöjä jos kuvaustilanne vaatii muutoksia. Pikkusalamasta valitaan vain liukukytkimellä "RC"-kanavaksi joko A tai B ja kamerarungossa sitten kyseiselle kanavalle voidaan säätää TTL tai manuallitila ja haluttu välähdysteho. OM-D:n salamakenkään kiinnitetään kameran mukana tullut minisalama joka toimii ohjaimena muille tuikuille.

Tämä FL-300R on erittäin pienikokoinen josta tietenkin aiheutuu muutamia hankaluuksia. Salama käyttää AAA-kokoisia pattereita toisin kuin kaikki muut salamat, joissa on melkein aina käytössä AA-koko. No, tällä on salamasta saatu pienempi niin menköön. Mutta kameralaukkuun pitää sitten mahdollisesti varata kahden eri koon pattereita jos aikoo käyttää muunkinlaisia salamavaloja yhdessä tämän kanssa.

Pikkusalaman mukana tulee kuvassakin näkyvä irroitettava jalusta jonka pohjassa on normaali jalustakierre. Itse salamassa on nivel, jolla sitä voi kääntää ylös-alas -suunnassa esimerkiksi heijastamista varten. Sivusuunnassa salamaa ei voi kiertää. Taaksepäin kallistettuna ja salamakenkään kiinnitettynä tuikku kylläkin osuu kuvaajan otsaan.

Lisäksi FL-300R:ssä on vielä sisäänrakennettu laajishajotin jonka saa liu'utettua välähdyspään eteen salaman sivulla olevasta napista.Kovin tehokashan tämä tuikku ei ole joten minkään isojen tilojen valaisuun sitä ei kannata ainakaan yksinään harkita, mutta kun nykykameroiden korkeatkin ISO-herkkyydet ovat erittäin hyviä (juu, kaikkien kameroiden) niin eipä sitä valoa yleensä niin kauhean paljon tarvitsekaan lisätä.

Jos haluaa hyödyntää m4/3-järjestelmän pientä kokoa maksimaalisesti esimerkiksi reissun päällä ja kuitenkin valaista kuvansa irrallisilla salamavaloilla niin pari tällaista lamppua mahtuu varsin mukavasti mihin tahansa kameralaukkuun. Salama on niin kevytkin että sen voi vaikka teipata seinään niin ei tarvitse kantaa mitään valojalustojakaan mukanaan!

Tämän nopean omakuvan valaisin kahdella Olympuksen salamalla.
FL-300R elävöittää taustan valkoista seinää pahvista taivutellun snootin läpi.
Päävalona on FL-36R heijastettuna sateenvarjosta.

Plussat:

• Erittäin kompakti, mahtuu vaikka paidan taskuun
• Täysi tuki Olympuksen langattomalle salamaohjaukselle, valittavissa kaksi eri ryhmää
• Edullinen

Miinukset:

• Rajalliset säätömahdollisuudet
• AAA-pattereiden sijaan olisin halunnut AA-kokoiset
• Erikoisen muodon vuoksi tähän on hankala kiinnittää mitään tavallisia valonmuokkaimia

Päivän kuva ja pieni lahjavinkki

Joulukuusimetsää Espoossa
Minolta X-9, Minolta 50mm/1.7, f11, Ilford XP2 Super

Toinenkin rullallinen XP2:sta on skannattuna ja kaikki pelittää paitsi ehkä huurteenpoisto. Filmi on helppoa skannattavaa, ihan perussäädöillä pääsee jo pitkälle. Samoin Minolta X-9 tuntuu edelleen hyvältä kädessä. Erityismaininnan ansaitsee vielä kerran se etsinkuva joka on todella iso ja kirkas. Valitettavan pimeää ja harmaata tämä vallitseva säätyyppi tällä hetkellä vaan on.

OM-D:hen on lupailtu uutta firmware-päivitystä tällä viikolla, saas nähdä tuleeko sen mukana jotain mukavia ylläreitä vai lisää "art filttereitä". Tarkoittaako art filter muuten sitä, että kuvasta suodatetaan kaikki taide pois? Focus peaking -toiminto olisi monella vanhojen lasien kanssa pelleilevällä ainakin toivelistalla. Jos firmispäivitys ei sellaista Olppariin tuo niin mm. trevinchow.com -blogissa on ohjeet kelvolliseen hätäratkaisuun (ja siinä muuten tarvitaan juuri tuollaista parjattua art filtteriä, kuinka ollakaan).

Näin joulun alla vielä vinkki visukintuille: Kun isoilla brändinimillä kirjailluista neopreenisistä kamerahihnoista saa pulittaa kymppikaupalla, saa samaan aikaan Clas Ohlsonilta mustan, brändäämättömän neopreenihihnan seitsemällä eurolla. Ostin itselleni yhden ja jäi harmittamaan etten ostanut saman tien useampaa - toivottavasti niitä tämänkin jälkeen vielä löytyy.

Ensimmäinen rulla skannattu: Minolta X-9 ja Ilford XP2 Super

Siperia opettaa
Minolta X-9, Minolta 50mm/1.7, f2.8, Ilford XP2 Super

Tämän jutun kuva on ensimmäiseltä rullalta jonka kuvasin manuaali-Minoltalla josta kirjoittelin  edellisessä jutussani. Kuvassa näkyy myös syy siihen miksi kamerahommat ovat jääneet välillä taka-alalle. Toisaalta kuvassa näkyy myös se, että nykyään on lähdettävä ulos kelissä kuin kelissä, joka saattaa olla kuvaamisharrastuksen kannalta hyväkin asia nettifoorumeiden selailun sijaan?

No, asiaan. Valotin ensimmäisen rullan EI 200 mukaan kuten nettiviisaus kertoi ja olen ihan tyytyväinen tuloksiin. Ilford XP2 Super ei todellakaan ole rakeista huippuvaloissa ja vaaleassa päässä muutenkaan, joten se sopii hienosti esimerkiksi uuden puhtaan lumihangen tapaisiin kohteisiin. Ja koska kyseessä on kromogeeninen filmi, sen skannaaminen on varsin iisiä - ihan perussäädöillä ja kuluttajatason tasoskannerilla (Epson V500) saa kelvollista tavaraa. En edes käyttänyt mitään multi-pass tai pölynpoistotoimintoja tällä kertaa. Lisäksi sain Tunnin kuvasta pyydettyä negat nyt kuuden kuvan pätkinä joka nopeutti skannaamista entisestään (pro tip).

Printtailin rullalta pari kuvaa A4-paperille ja ne näyttivät ihan hyvältä. Skannauksen jälkeen säädin vähän kontrastia, turautin kunnolla terävöitystä ja kloonailin pois pölyjä - helppoa verrattuna aikaisempiin yrityksiini saada itsekehitetystä Tri-X:stä jotain tulostuskelpoista aikaiseksi samalla skannerilla.

Koska negatiiveista tuli kuitenkin aika tummia, ajattelin valottaa seuraavan rullan EI 250 mukaan ja katsoa miltä se sitten näyttää. Valoa on nyt vaan sen verran vähän täällä Suomenniemellä tähän aikaan vuodesta että saa nähdä koska ehdin rullallisen kuvaamaan. Onneksi satoi tuo luonnollinen heijastin maahan näinkin aikaisin niin ei tarvitse ihan säkkipimeässä tarpoa.

Ei muuta kuin häntä heiluen ulos ja kuvaamaan!

Minolta X-9 / X-300s

Minolta X-9, MD 50mm/f1.7, MD 200mm/f4 ja limppu Ilford XP2 Superia

Viimeksi arvelin että päivien pimetessä saattaa taas filmikärpänen päästä puraisemaan kun pitkinä iltoina on aikaa räpeltää skannerinkin kanssa. Noh, ylläolevassa kuvassa näkyy sitten seuraavan filmihölmöilyn kalustovalinta. Sain puoli-ilmaiseksi aivan iskemättömässä kunnossa olevan Minolta X-9 -rungon ja yhtä hyväkuntoisen Minolta MD 200mm f4 -objektiivin. Entuudestaanhan laatikosta löytyy Minoltan MD 50mm f1.7 -normaalilasi. Käsitarkenteiset Minoltat ovat kyllä ehkäpä hinta-laatusuhteeltaan paras filmijärjestelmä nykyään - lasit ovat huippukamaa ja hinnat pohjamudissa. Adapterilla nämäkin kakkulat saa toki kiinni peilittömiin mutta peilijärjestelmiin näitä sovitettaessa tarvitaan adapteri jossa on lasia joka on aina kompromissi kuvanlaadun suhteen.

Objektiivien tarkennustuntuma on mahtava, tarkennusrenkaat kääntyvät sulavasti. Vaikka MD oli Minoltan objektiivisarjoista se myöhempi jossa kaikki osat eivät olekaan metallia, on näissä silti ihan erilainen fiilis kuin nykyisissä muovikomposiitti-ihmeissä. Silti objektiivit ovat varsin kohtuullisen kokoisia ja painoisia. Ajattelin jossain vaiheessa kokeilla tuota 200-millistä adapterilla Olympus OM-D:ssä: 400-millisen kuvakulma ja f4 valovoima muutamalla kympillä!

Minolta X-9

X-9 on Minoltan käsitarkenteisista rungoista viimeisenä markkinoille tuotu, vaikka X-700:sta valmistettiinkin pidempään. X-9 oli mallimerkintä Amerikan markkinoilla ja sama kamera tunnettiin Euroopassa mallimerkinnällä X-300s (tosin jossain lähteissä sanotaan että 300s:ssä ei ollut syväterävyyden esikatselunappia). Runko tuli myyntiin niinkin myöhään kuin vuonna 1990 ja se näkyy jo muotokielessä ja muovisissa osissa verrattuna vanhempiin kameroihin joissa käytännössä kaikki on metallia. Jos tästä järjestelmästä etsii itselleen elinikäistä kumppania saattaa tuo mainittu X-700 esimerkiksi olla parempi vaihtoehto, mutta itse haksahdin tähän harrastajatason runkoon "kun halvalla sain". Kuka muistaa Sulo Vilenin? Ja kamera on tosiaan melko varmasti käyttämätön, en löytänyt mistään merkkiäkään käytön jäljistä, en edes paristokotelon kannesta johon aina jää jotain ruuvausjälkiä kun koskaan ei ole sopivaa kolikkoa käsillä.

Hyvä paikka aloittaa Minoltan käsitarkenteiseen järjestelmään tutustuminen on esimerkiksi rokkorfiles.com.

X-9 / X-300s pähkinänkuoressa:

• Käsitarkenteinen, 95% etsinkuva, jossa tarkennuksen avuksi mattalasi, mikroprisma ja diagonaalinen leikkokuva, 0.84X suurennos
• Minolta SR -bajonetti (yhteensopiva MC- ja MD -objektiivien kanssa)
• Sähköinen suljin, 1sek. - 1/1000sek. 
• Aukon esivalinta-automatiikka ja käsisäätö
• Valotuksen lukitus
• Keskustapainotteinen TTL-valonmittaus
• ISO 12 - 3200, käsivalinta
• Etsimessä näkyy sekä valittu aika että suljinaika, kameran ehdottama suljinaika (manuaalilla kuvatessa)
• Syväterävyyden tarkastusnappula
• Itselaukaisin 10sek.
• Virtalähteenä kaksi tavallista 1.5 voltin patteria, ei toimi ilman pattereita
• Paino 490 grammaa valmistajan mukaan ilman pattereita
• 140 x 90 x 51.5 mm
• Järjestelmän yhteensopivat "Auto" salamat sekä "Motor Drive 1 / Auto winder G" -virittimet

 [lähteenä mukana tullut alkuperäinen ohjevihkonen]

Tärkeimmät kriteerit jotka X-9 halvimmalla täytti olivat Rollikan ja Tripin jälkeen seuraavat: Hyvä etsin, mahdollisuus tarkentaa tarkasti, valonmittaus, 35mm filmikoko, laadukkaita laseja ja runko saatavilla pikkurahalla. On se vaan hassua kuinka hyvän etsinkuvan parilla kympillä saa verrattuna nykypäivän APS-kokoisiin digijärkkäreiden "tunneleihin"!

Mikään puristin valinta tämä ei ole, kamera esimerkiksi vaatii virtaa toimiakseen. Eli mistään umpimekaanisesta ihmeestä ei ole kyse. Toisaalta patterit kestävät ikuisuuden ja varapatterit mahtuvat vaikka lompakkoon. Filmi loppuu kuitenkin ennemmin kuin virta. Puritaaneille ja patteriallergikoille valinnaksi sopinevat paremmin aikaisemmat Minoltan mekaaniset rungot kuten SR-T samalla objektiivikiinnityksellä.

Ilford XP2 Super

Ylläolevasta kuvasta jäi vielä esittelemättä ne valkoiset laatikot. Tällä kertaa valitsin filmikseni Ilford XP2 Superin, joka on mustavalkofilmi mutta kehitetään tavallisessa C-41 -prosessissa - eli siis esimerkiksi missä tahansa "tunnin kuvassa". Filmi on helpompaa skannattavaa kuin perinteiset mustavalkoemulsiot joissa hopeakiteet blokkaavat tehokkaasti mm. ICE-pölynpoiston käyttömahdollisuuden. Lisäksi XP2:lla on varsin laaja valotusvara, nimellinen herkkyys ISO 400 ja hienokokoinen rae - katsotaan sitten miltä kuvat näyttävät Epsonin V500:lla skannattuna...

Hyvä perusohje XP kakkosen käyttöön löytyy vaikkapa täältä: How to shoot Ilford XP2 Super

Pentti Sammallahti - Täällä kaukana

"here far away"

Postimies kiikutti Pentti Sammallahden uuden kirjan "Here far away" eli suomeksi "Täällä kaukana". Täytyy sanoa että en omista toista yhtä kaunista kirjaa kuin tämä - painojälki, sävyt, paperi - kaikki on kohdallaan! Kuvat suorastaan loistavat sivuilla, ja hienoja kuvia tässä kirjassa riittää. Sammallahti on yksi suosikeistani ja tämä kirja on varsinainen aarre hänen kuviensa ystäville.

Paitsi taide-esineenä kirja toimii myös hienona esimerkkinä siitä miltä mustavalkovalokuvat paperilla voivat näyttää kun printtipuoleen on perehdytty kunnolla ja homma tehty ns. viimeisen päälle. Tässä ehdoton joululahjavinkki mustavalkoisen valokuvan ystäville!

Päivän kuva - Olympus OM-D E-M5

Keltaiset kaislat sumussa, Porvoo
Olympus OM-D E-M5, Panasonic 20mm f1.7, f5.6, ISO 200

Olen nyt kuvannut Olympuksen OM-D E-M5:llä (olisiko sille voinut antaa yksinkertaisemman mallimerkinnän?) muutaman kuukauden verran ja kyllähän se vaikuttaa kaikin puolin erinomaiselta kameralta. Etenkin nyt kun siihen saa akkujakin ihan kaupasta! Vaikka kameran tärkein ominaisuus lienee kuitenkin ne sillä syntyvät kuvat - joko kamerasta tulee luotettava kumppani tai sitten sen kanssa on ongelmia jolloin se jää yhä useammin kotiin ja kuvia syntyy entistä vähemmän. Olppari tuntuu tässäkin mielessä hyvältä - GF1:n jälkeen se täyttää juuri saman tarpeen mutta on kaikessa vielä vähän parempi. Varsinkin kaksi säätökiekkoa hyvällä tuntumalla ja huomattavasti parempi sähköinen etsin sisäänrakennettuna.

Nyt kun täällä pohjolan perukoilla taas alkaa olla lähinnä pimeää niin luvassa lienee talven mittaan taas jotain filmien kanssa räpeltämistä. Valon vähyys tuntuisi pelaavan mieluummin digikameran puolesta, eikö niin? Ei aivan. Pimeänä vuodenaikana on paljon enemmän aikaa esimerkiksi istuskella skannerin kanssa taistelemassa. Katsotaan nyt sitten mitä tällä kertaa tapahtuu. Aikaisemman digipaaston modus operandi oli "lonkkalaukauksia Rollei kolmevitosella ja itsekehitettyä Tri-X:ää". Rakeita ja suttuahan siitä syntyi. Jospa tällä kerralla kokeilisi jotain muuta... ajatuksia ainakin on.

Olympus OM-D E-M5 ja wanhat objektiivit

Tänään testailin miten uusi Olympus OM-D E-M5 toimii yhdessä vanhojen käsitarkenteisten objektiivien kanssa. Jostain syystä näiden wanhojen linssien kanssa on hauska leikkiä. Tämä juttu on tavallaan jatkoa OM-D E-M5 huomioilleni, joiden ensimmäinen osa löytyy täältä.
Kuten jotkut lukijat saattavat muistaa, kirjoittelin aikoinaan samasta aiheesta GF1:n kanssa, ja ne jutut löytyvät allaolevista linkeistä:
Wanhaa lasia GF1:een osa 1
Wanhaa lasia GF1:een osa 2
Noista ajoista moni asia on ehtinyt muuttumaan, minulla on nyt mm. tuo PanaLeican 45mm macro joten pikkutelen puutteen takia ei näitä manuaalilaseja tarvita. Mutta sitten itse asiaan:

Olympus OM-D E-M5 ja manuaalilasit sovitteella

Verrattuna GF1:een Olympuksella on etuna rungossa oleva kuvanvakaaja, jolloin kaikista näistä sovittimella käytetyistä objektiiveistakin tulee vakaajallisia. Ja kun tuo Olympuksen vakaaja toimii vieläpä erittäin tehokkaasti niin homma pelittää hienosti.

Käsin tarkentamisen avuksi OM-D:ssä on "magnify" eli suurennustoiminto, jonka voi konfiguroida esimerkiksi fn1- tai fn2-nappulalle. Itse tein MySet-säädön manuaalilaseilla kuvaamista varten, johon asetin sitten suurennustoiminnon mukavasti peukalolle osuvalle fn1-napille. Nappia painamalla näkee siis suurennoksen kuva-alalta (paikka säädettävissä) jonka avulla käsin tarkentamisen saa kohdalleen. Mutta sitten pikku huomio joka ainakin onnistui hämäämään minua ensialkuun pahemman kerran: magnify-toiminnon käynnistämiseksi fn1-nappia pitää painaa hyvin nopeasti, jos nappi on pohjassa pitempään niin suurennos ei mene päälle. Tästä jää ensin se fiilis että kamerassa tai suurennustoiminnossa olisi jotain vikaa! Asia piti oikein tarkistaa Internetin kaikkitietäviltä keskustelupalstoilta ennenkuin uskoin että kyseessä on kameran "ominaisuus". Muut toiminnot samassa napissa toimivat ihan normaalisti - tässä voisi olla jotain firmiksellä korjattavissa olevaa... Oikeasti Sonyistä löytyvä "focus peaking" -toiminto on kyllä mielestäni käsin tarkentamiseen parempi kuin suurennus (sen kun saisi firmispäivityksenä vielä) mutta kyllä tälläkin tulee ihan hyvin toimeen.

Sähköinen etsin on hyvä näiden manuaalilasien kanssa myös siksi että etsinkuva ei hämärry vaikka objektiivi olisikin koko ajan himmennettynä pienemmälle aukolle. Itseasiassa syväterävyyden esikatselu on ikäänkuin käytössä koko ajan! Optisissa etsimissä valoa tulee pienemmällä aukolla vain yksinkertaisesti vähemmän etsimeen ja kuvaaminen on hankalampaa. Yleensä niiden kanssa joutuukin toimimaan siten että tarkentaa (ja jopa sommittelee) kuvan täydellä aukolla ja sitten vasta himmentää ennen laukaisua - näinhän automaattisetkin peilikamerat toimivat. Siinä ei tahdo sormet enää riittää nopeissa tilanteissa!

A-automatiikalla Olympus osaa valottaa kuvat automaattisesti vaikkei kamera valitusta aukosta mitään tiedäkään.

Testikuvia

Alla sitten testikuvasarja Minolta MD 50mm f1.7 -objektiivilla. Kaikissa kuvissa suljinaika on ollut 1/160 ja ISO 200. Aukkoa on himmennetty täydeltä 1.7 aukolta aina aukolle 16 asti ja FL-36R salaman tehoa on säädetty joka kuvaan siten että valotus nallen valaistulla puolella on (pitäisi olla) sama. Kuvasin jpg-kuvia kameran monotone-asetuksella ilman mitään erikoisempia säätöjä.

Kuvat ovat screenshotteja Bibble-ohjelmasta ja niissä näkyy Bibblen suurennuslasi. Tarkennus on noihin nallen silmän edessä oleviin karvoihin. Kuvia klikkaamalla ne aukeavat hiukan suuremmiksi vertailua varten. Terävimmillään tämä yhdistelmä näyttäisi olevan tuossa f8 paikkeilla jonka jälkeen diffraktio alkaa syömään terävyyttä.

Lisäys 29.1.2013: http://www.jariharjula.com/2013/01/om-d-e-m5-vanhat-objektiivit-ja.html 

f1.7

f2.8

f4

f5.6

f8

f11

f16

Olympus OM-D E-M5 ensihuomioita

Kokosin tähän kiinnostuneille omia ensimmäisiä havaintojani Olympus OM-D E-M5 -kamerasta. En ala toistelemaan kameran ominaisuuksia, sen luettelon jokainen löytää varmasti haluamaltaan kamerasivustolta. Nämä ovat siis henkilökohtaisia huomioitani, satunnaisessa järjestyksessä.

Kuvanvakaaja, varsinkin lähikuvauksessa

Olympuksen uusi 5-akselinen kuvanvakaaja rungossa on selvä kehitysaskel. Aiemmin minulla on ollut Sonyn runkovakaajia sekä Panasonicin optiikoissa olevia vakaajia. Tämä OM-D:n vakaaja tuntuu toimivan paremmin, käsivaralta pystyy käyttämään tosi pitkiä valotusaikoja kuvien tärähtämättä - siis verrattuna esimerkiksi GF1-runkoon ja vakaajalla varustettuun samaan objektiiviin. Tässä tapauksessa vertaan nyt Pana/Leica 45mm macro-objektiivia molemmissa rungoissa.

"Taistelevat luteet"
Olympus OM-D E-M5, Panasonic-Leica 45mm f2.8 macro, f4, ISO 200

Ylläoleva kuva olkoon kontribuutioni kansallisromanttiseen kulttuuriperintöön nimeltään "Taistelevat luteet". Olin ajatellut testata uutta Olympustani kuvaamalla juuri kukkimaan alkaneita auringonkukkia mutta kun huomasin kukkien olevan täynnä kaikenlaista elämää päädyinkin joustavasti sitten kuvaamaan noita ötököitä. Ja ilokseni huomasin että Olpparin vakaaja toimii hienosti lähikuvien kuvaamisessa käsivaralta. Harmillisesti tässä kuvassa ei syväterävyys ihan ole riittänyt, mutta ainakin nuo Olympuksen paljonpuhutut värit siinä on! Sähköinen etsinkin on tällaisten kuvaamisessa kova sana, kameraa ei tarvitse nostaa silmältä ollenkaan kuvatessa.

Ergonomia ja käytettävyys

Kamera on yllättävän pieni kun sitä pitelee kädessään, kuvissa se näyttää isommalta. Ja tämä on hyvä asia - pannariobjektiivin kanssa kombo sujahtaa helposti taskuun. Säätimet ja nappulat ovat hyvillä paikoilla ja helppokäyttöisiä ja takaseinän peukalotuki tekee kuvausotteesta hyvän vaikka kamera onkin pienikokoinen.

Erityisesti Olympuksen "MySet"-säädöt ansaitsevat maininnan, kameraan kun on helppo konffata talteen erilaiset perussäädöt erilaisiin kuvaustilanteisiin, esimerkiksi MySet 1:ssä minulla on "perus"säädöt, MySet 2:ssa on "action"-säädöt ja MySet 3:ssa muotokuvasäädöt. Kamera on todella räätälöitävissä kunkin kuvaajan ja tilanteen tarpeisiin. Vielä kun nuo MySetit voisi nimetä itse!

Pieni mukava ominaisuus on mm. se, että kameran takanäytöltä kuvaa zoomatessa kuva zoomautuu automaattisesti siihen kohtaan johon kuvatessa tarkennuspiste oli asetettu. Yksinkertainen pikku asia, joka kuitenkin monesta kamerasta puutuu.

Langaton salama

Olympuksen langaton salamanohjaus on myös kiva asia, jos tykkää kuvata pikkusalamavaloilla. Rungon mukana tuleva tuikku osaa ohjata Olympuksen R-merkinnällä varustettuja salamalaitteita langattomasti ja säätäminen tapahtuu helposti kameran takanäytöltä. Alla vielä kuva kärsivällisesti poseeraavasta nallesta jonka räpsäisin tätä salamaominaisuutta kokeillessani.

Olympus OM-D E-M5, Panasonic-Leica 45mm f2.8 macro, f2.8, ISO 200
Valaistu langattomasti yhdellä FL-36R salamalla

Valituksen aihetta 

Kamerarunko on julkaistu jo aikoja sitten ja nykyään sitä löytää jo ihan kamerakauppojen hyllyiltäkin, mutta vara-akut ovatkin sitten mahdottomia löytää. Käsittämätöntä kuinka vaikeaa niiden kauppoihin saaminen voi olla. Ja tämä kamera vielä kuluttaa akkua kiivaampaan tahtiin kuin moni muu joten vara-akuille olisi kyllä tarvetta.

Tässä nyt ensimmäisiä havaintojani uudesta rungostani, jatkossa varmaankin kirjoittelen vielä lisää. Jos et vielä lukenut aiempaa juttuani Olympuksen hankinnan syistä, löydät sen täältä.

Klassikko kestää ajan hammasta - Minolta 50mm f2.8 macro

Minolta 50mm f2.8 macro

Yksi suosikkiobjektiiveistani on Minoltan 50-millinen f2.8 macro, jonka olen hankkinut käytettynä joskus 90-luvulla. Jo silloin se näytti siltä että sitä on todella käytetty eikä pidetty ainoastaan vitriinissä. Ulkoasustaan huolimatta linssillä sai toistuvasti hyviä kuvia, joten en ole siitä raaskinut koskaan luopua.

Jotain kertoo sekin, että samaa objektiivia on valmistettu jo vaikka kuinka kauan, Sonyn nykymalliston 50mm f2.8 macro on edelleen käytännössä sama objektiivi kuin oma kakkulani, joka on valmistettu joskus 80-luvun loppupuolella.

Objektiivin aukkoväli on 2.8 - 32 ja himmentimessä on seitsemän lamellia. Se tarkentuu 20 senttiin jolloin suurennussuhde on 1:1. Objektiivin fyysinen pituus kasvaa lähelle tarkennettaessa joka kannattaa huomioida ennenkuin tarkentaa oman objektiivinsa päin kiveä! Tämä pidentyvä rakenne lienee myös ainakin tämän vuosimallin heikoin lenkki, oma objektiivini tuntuu hiukan hankaavan vastaan oikein lähelle tarkennettaessa - en ole silti koskaan huomannut että se vaikuttaisi mitenkään kuviin. Filtterikierre on 55mm ja etummainen elementti on erittäin syvällä objektiivin sisällä siten että siinä on ikäänkuin sisäänrakennettu vastavalosuoja - kätevää. Automaattitarkennus tapahtuu perinteisesti rungon moottorilla eikä ole sieltä nopeimmasta päästä kuten makrolinsseillä on tapana. Mitään mainittavia vääristymiä ei kuvissa ole, sekin makroille tyypillistä.

Parasta objektiivissa on kuitenkin sen piirto. Resoluutio on mahtava ja pientenkin yksityiskohtien kontrasti hyvä - jo täydellä aukolla kuvatessa. Pienellä himmentämisellä kuva paranee vielä hieman ja terävimmillään se tuntuisi olevan aukon f8 paikkeilla. Rajat eivät ole tulleet vastaan 24MP täyskennoisella eikä myöskään 16MP APS-C-kennoisella rungolla. Jo 6MP digirungolla aikanaan tämä objektiivi piirsi hienoja kuvia.

Nokkosperhonen
Sony a57, Minolta 50mm 2.8 macro

Etenkin nyt digiaikakaudella perustotuus siitä että hyvä lasi on aina arvokasta pitää paikkansa. Oma 50-milliseni on ollut itselläni jo kahdessa filmi- ja neljässä digirungossa ja on tuottanut aina vaan skarppeja kuvia. Ja alunperin olen ostanut lasin käytettynä! Kallishan se silti oli, muistaakseni noin tuhat markkaa. Jos päättäisin myydä objektiivini jota olen siis käyttänyt jo kolmella vuosikymmellä jäisin varmaankin voitolle - aika harva tekninen vempain säilyttää arvonsa yhtä hyvin. Väliin mahtuu jopa aikoja jolloin näytti siltä että kukaan ei enää tule valmistamaan kameroita joihin objektiivi sopisi.

Nykyään Sonyn valikoimasta löytyy vaihtoehdoksi esimerkiksi 30mm f2.8 makro-objektiivi kroppikennoisille kameroille joka on saanut paljon kehuja vaikka onkin edullinen mutta täydelle kennolle tällainen käytetty minoltan makro on edelleen erinomainen löytö. Uutena Sonyn 50mm f2.8 macro pyörii jossain viidensadan euron hinnoissa - uudessa versiossa erona tähän vanhaan on focus hold-nappula ja full/limit -tarkennusalueen valintakytkin.

Toki kannattaa muistaa että objektiivit ovat yksilöitä ja oma kappaleeni on varmasti sieltä paremmasta päästä. Joka tapauksessa mielestäni harrastajan kannattaa mieluummin sijoittaa vähät rahansa muutamaan hyvään objektiiviin, kamerarunkoja kun tulee ja menee. Käytettyjen kyttääminen on selvää säästöä molemmissa, varsinkin digirungot menettävät arvonsa käytettyjen markkinoilla nopeasti muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Käytetty objektiivi sen sijaan voi helposti säilyttää arvonsa vuosikausia. Myös käyttöarvonsa.

Kennokokokysymys

Minulla on viime aikoina ollut käytössäni kolmen eri kennokoon kameraa ja koska niistä yksi sai nyt lähteä, ajattelin hiukan kirjoitella omia näkemyksiäni aiheesta josta on kirjoitettu kyllä jo varmaan ihan liikaakin.

Luovuin siis taannoin täydenkennon kamerastani ja vaihdoin senkin m4/3:een. APS-C -kokoinen Sony jäi edelleen käyttööni noiden peilittömien lisäksi. Vaihdon jälkeen minulla on siis vain "vajaakennoisia" kameroita. Miksi ihmeessä?

Aiemmin täydenkennon kameroilla oli selkeä etumatka kuvanlaadussa, dynamiikassa, resoluutiossa ja kohinassa. Mielestäni ero on kaventunut, tai ainakin pienemmät kennot ovat tulleet niin paljon paremmiksi että erot, jotka eivät tietenkään sinänsä ole kadonneet minnekään ovat muuttuneet monenlaisessa kuvaamisessa merkityksettömiksi. Pienikennoisillakin kameroilla saa hyviä kuvia ISO 1600 -herkkyyksillä. Suurempia en juuri koskaan tarvitse. Megapikseleitä on nykyään ihan tarpeeksi jo rungossa kuin rungossa jos tarkoitus ei ole kuvata mitään julistekokoisia tulosteita.

Omakohtaisesti olen lisäksi huomannut että hyvä objektiivi vaikuttaa kuvanlaatuun selvästi enemmän kuin hiukan parempi runko. Tämän jälkeen oli helppo inventoida mille järjestelmille itseltäni löytyy parhaat lasit. Omalla linssivalikoimallani täydenkennon Sony meni hiukan hukkaan ja vaikka siihen löytyykin markkinoilta aivan huippuluokan lasia (Zeiss) ovat ne myös hinnoiltaan huippuluokkaa. Mikroneljäkolmosiin sen sijaan itselläni on mukavasti hyviä objektiiveja omaan käyttööni ja lisääkin löytyy tarvittaessa vieläpä kohtuuhinnoilla. Ja nämä kakkulat on lisäksi alusta pitäen suunniteltu digirunkoihin.

Full framesta luopumisen jälkeen minulla ei myöskään ole enää yhtään digijärkkäriä jossa olisi optinen etsin. Mielestäni sähköisillä etsimillä (EVF) on monta etua optisiin etsimiin nähden ja omassa kuvaamisessani näen nuo edut tärkeämpinä kuin optisen etsimen edut. Urheilukuvaajat lienevät perustellusti eri mieltä. Yleisesti ottaen kaikkien APS-C-järkkärien optiset etsimet ovat ihan kauheita tunneleita. Sony a850:ssä oli kyllä erinomainen optinen etsin niihin verrattuna, mutta ei siitä voinut esimerkiksi valotusta tietenkään arvioida. Sähköisissä etsimissä näkee livenä valotuksen säätöjen vaikutuksen kuvaan, jota lisäksi voi höystää tarpeen mukaan esimerkiksi "focus peaking" tai "highlight/shadow" -korostuksilla, histogrammilla tai mitä informaatiota kukin nyt tarvitseekaan. Pelkällä takanäytöllä en kyllä tulisi toimeen, mielestäni kamerassa pitää olla "oikea" etsin. Laukaiseminenkin on vakaampaa kun kamera on tuettuna nenään/otsaan/poskeen käsien lisäksi.

Edellisestä seuraa myös se, että yhdessäkään kamerassani ei ole enää heiluvaa peiliä. Tämä sinänsä hieno mekaaninen keksintö on kyllä jo hiukan eilispäivää, vai mitä? Heiluvan peilin puuttuessa kamerani ovat hiljaisempia ja saattaapa käsivaralta kuvatessa tärähdysherkkyyskin olla pienempi. Kaiken kaikkiaan oletan että tilaavievä hienomekaaninen peili jää lähitulevaisuudessa historiaan osana kameroiden luonnollista kehityskaarta. Peilitön kamera on helpompi suunnitella ja halvempi valmistaa ja samalla voidaan suunnitella järjestelmiä joissa objektiivi on lähempänä kennoa.

Yksi syy täyskennoisen kameran puolesta olisi varmasti erittäin kapean syväterävyysalueen havittelu, esimerkiksi muotokuvauksessa tai muutoin efektinä. Pienempikennoisilla ei koskaan saavuteta samanlaista vaikutelmaa kun täysikennoisilla tai varsinkaan sitä suuremmilla keskikoon kameroilla. Itselleni tämä ei ollut niin tärkeää että olisin sillä perustellut itselleni täydenkennon systeemin (ja siihen kuuluvien objektiivien) omistamisen. Harvemmin mainittu sitten on tämän asian kääntöpuoli, eli se että pienemmillä kennoilla saavutetaan enemmän syväterävyyttä suuremmalla aukolla joka on huomionarvoinen etu esimerkiksi käsivaralta maisemia kuvatessa, varsinkin iltahämärissä. Lomakuvaajalle on melkoinen etu jos maisemia voi kuvata aukolla f5.6 eikä esimerkiksi f16 kun kuitenkaan ei ole sitä jalustaa matkassa mukana.

Sekalainen käsivaralta kuvattu lomamaisemakuva Norjasta,
Sony a57 ja 18-55mm kittizoomi

Sama etu vaikuttaa muuten myös lähikuvauksessa jossa syväterävyysalue on aina erittäin kapea. Pienikennoisella saattavat hyönteisen molemmat silmät mahtua syväterävyysalueelle aukolla joka mahdollistaa vielä käsivaralta räpsäisyn.

Viimeinen ja ehkä tärkein pointti itselleni on kuitenkin se, että hyvälaatuinen täyden kennon kamerarunko muutaman laadukkaan ja valovoimaisen objektiivin kera on helposti pari kiloa painavampi paketti kuin vastaava peilitön vaihtoehto. Kennokoon vaikutus kannettavan tavaran määrään kertautuu linssivalikoiman kasvaessa. Ja reissuun lähtiessä pitää sitten aina pohtia mitä ottaisi mukaan ja mitä jättäisi kotiin. Uusi Olympus OM-D E-M5 -runkoni ja voimakolmikko mahtuu helposti takin taskuihin, eikä silti tarvitse tinkiä kuvanlaadusta tai rungon ominaisuuksista. Ja kuten niin usein on todettu, paras kamera on se joka on mukana, ei se joka jätettiin kotiin.

[Tuo mainittu voimakolmikkoni pärjäsi muuten hienosti lensrentalsin testeissä:
http://www.lensrentals.com/blog/2012/05/wide-angle-micro-43-imatest-results
http://www.lensrentals.com/blog/2012/05/standard-range-micro-43-imatest-results ]

Päivän kuva

Lokki lentää kohti, Porvoo
Sony A57, 300mm, f6.3, ISO 200

Päivän kuva

Lokinpoikasen lentoonlähtö, Porvoo
Sony A57, 300mm, f6.3, ISO 400

Harjoitteluprojektia

Harmaalokki
Sony a850, 210mm, f5.6, ISO 640

Ajatuksena oli keksiä valokuvausprojekti kesäksi. Kun satuin lukemaan The Online Photographerin blogipostauksen tulostamisen opettelemisesta samoihin aikoihin, ensimmäinen puoli päätöksestä oli tehty. Ideana pähkinänkuoressa on siis tulostaa yksi valokuva päivässä ja oppia projektin kuluessa tekemään yhä parempia tulosteita omista valokuvistaan. Itse olen muutenkin ollut aina sitä mieltä että vasta paperilla oleva valokuva on oikeastaan valmis kuva joten oli luonnollista valita tulostamisen opettelu teemaksi. Mutta mitäpä sitä sitten tulostelisi?

Olen aiemminkin linkittänyt samaisen herra Johnstonin vanhan artikkelin projektista, jossa on hiukan samanlainen perusajatus kuin edellämainitussa harjoituksessa. Siinä ajatuksena on pyhittää kerran viikossa aikaa ja yksi rullallinen filmiä valokuvaamiselle ja tehdä joka viikon rullalliselta yksi ja vain yksi iso printti jota tarkastelemalla sitten ehkä oppii jotain omasta valokuvaamisestaan.

Molemmissa harjoituksissa on periaatteena se, että tekemällä oppii ja mitä enemmän käyttää aikaa, miettii ja kiinnittää huomiota tekemiseensä, sitä enemmän siitä saa irti. Toistuva prosessi helpottaa tuomalla järjestystä tekemiseen ja auttaa sen "tyhjän sivun" syndrooman ylitse. Yksinkertaisemmin sanottuna siis harjoittelu tekee mestarin.

No, muodostin itselleni harjoitteluprosessin kesäksi soveltaen hiukan edellä mainittuja harjoituksia. Prosessi on rakennettu ihan pelkästään oman henkilökohtaisen aikatauluni ehdoilla, ja se menee seuraavasti:

Viikonloppuisin pyrin pyhittämään ainakin muutaman tunnin lintujen kuvaamiselle. Kirjoittelinkin eläintarhazoomeista edellisessä jutussani, ja aion siis ottaa molemmat mainitut putket kesän aikana kovempaan käyttöön kesämökin lähitienoon lintujen kuvaamisessa. Paitsi että saan täten joka viikko uutta raakamateriaalia tulostamisen harjoitteluun, on lintujen tarkkailu lähiluonnossa ihan sellaisenaankin mukavaa puuhaa. Erityisesti olen ajatellut keskittyä mökkisaaren lokkipopulaation elämänmenon dokumentoimiseen - kuvauskohteet ovat helposti saavutettavissa vaikkeivät mitään citylokkeja olekaan, ilmeikkäitä ja lisäksi teknisesti haastavia (siis hohtavan valkoisia).

Kalalokki
Sony a850, 300mm, f7.1 ISO 640

Arki-iltoina sitten pyrin tekemään neljä printtiä edellisen viikonlopun kuvasadosta valikoiduista kuvista kuten TOPin harjoituksessakin. Paperiksi valitsin edullisen Epsonin Archival Matte -paperin A4-koossa ja tulosteet teen Epsonin R3000:lla. Todennäköisesti tulen sitten vielä aika ajoin valitsemaan näistä harjoitusprinteistä jonkun kuvan josta yritän sitten tehdä vielä paremman A3-kokoisen tulosteen. Voisihan näillä lokkikuvilla esimerkiksi sisustaa ulkohuussia?

Kalalokki
Sony a850, 200mm, f5.6, ISO 640

Eläintarhazoomi

Ensi alkuun määritelmä: aikanaan puhuttiin eläintarhazoomeista, joilla tarkoitettiin yleensä objektiivia, jonka polttoväli oli suunnilleen 70-200mm ja valovoima yleensä sietä heikommasta päästä, jossain f5.6 nurkilla. Ajatus oli siis, että eläintarhassa käydään aurinkoisella kelillä jolloin valovoima riittää hyvin ja eläimet ovat sen verran lähellä että kaksisata milliä riittää hyvin niiden kuvaamiseen. Tärkeä ominaisuus oli myös se, että linssi oli kooltaan ja painoltaan sopiva mukaan pakattavaksi. Ja tietenkin sopuhintainen, eihän kukaan eläintarhavisiittiä varten viitsi hankkia kallista lasia.

Panasonic 45-200mm f4-5.6

Veikeä veijari Varsovan eläintarhassa (mangusti)
Panasonic GF1 ja 45-200mm, f7.1, 1/400, ISO 200

 
Aiemmin olen jo kirjoitellut Panasonicin 45-200mm zoomista ensituntumaa. Kaikki kirjoittamani pätee edelleen, lasi täytää kaikki eläintarhazoomin määritelmät, paitsi että sen kuvakulma tietenkin yltää 400mm-e pituuksiin m4/3 runkojen 2x-kroppikertoimen huomioiden. Erittäin teräviä kuvia, toimiva optinen vakaaja, kevyt kantaa mukana ja puoli-ilmainen moniin muihin objektiiveihin verrattuna, suosittelen tätä lasia ehdottomasti kaikille jotka haluavat edullisesti pitkän "hyvän sään" zoomin m4/3-kameransa nokalle.

Leijona Varsovan eläintarhassa
Panasonic GF1 ja 45-200mm, f6.3, 1/1000, ISO 200

Objektiivin kuvanlaatu paranee jos malttaa himmentää edes yhden pykälän maksimiaukolta, mutta mitään järisyttäviä eroja en ole huomannut. Kuten aina pitkien putkien kanssa, laukaisutekniikan kassa kannattaa olla huolellinen jottei kuva tärähdä. Vakaaja auttaa asiassa hiukan ja nopea suljinaika vielä vähän, mutta parhaaseen laatuun päästäkseen kannattaa panostaa myös kuvaajan vakauteen. Ohessa muutama esimerkkikuva "aidossa ympäristössä" eli siis Varsovan eläintarhassa ottamiani kuvia Panasonicin GF1 ja 45-200mm -yhdistelmällä.

Tamron 70-300mm f4-5.6 Di USD

Käytän m4/3-järjestelmän lisäksi myös Sonyn täyden kennon järkkäriä. Tähän systeemiin selkeä valinta eläintarhazoomiksi on esimerkiksi vanha Minoltan 70-210mm f4 "beercan" zoomi, joka nauttii jo jonkinlaista kulttimainetta, osittain varmaankin lempinimensä johdosta. Näitä löytää käytettynä edelleen kohtuulliseen hintaan.

Uusissa objektiiveissa valinnan varaa onkin sitten vähemmän. APS-kokoisen Sonyn omistajalle on tarjolla edullinen 55-200mm zoomi, josta olen kuullut ihan hyvää mutta en ole lasia itse kokeillut. Täyden kennon kanssa valinnanvaraa on heikommin. Kaikkein edullisimmat n. 70-300-milliset zoomit eivät kokemukseni mukaan oikein piirrä täydenkennon 24MP:n veroisesti. Toinen kysymysmerkki on tarkennusnopeus, joka on usein varsin heikko vähänkään haastavammissa tilanteissa.

Yksi varteenotettava vaihtoehto on Tamronin 70-300-millinen f4-5.6 Di USD -objektiivi, joka muistuttaa varsin erehdyttävästi Sonyn vastaavaa lasia mutta on vain noin puolet sen hinnasta. Olen nyt hetken aikaa ehtinyt kokeilemaan lasia Sony a850:n nokalla ja pääpiirteittäin olen hyvin tyytyväinen hinta-laatusuhteeseen. USD-tarkennus on hiirenhiljainen ja nopea, myös "liikkuvaan maaliin" kuvaaminen onnistuu ihan hyvällä prosentilla. Kuvanlaadullisesti zoomi on skarppi ja kontrastikas välillä 70-200mm ja heikkenee sitten hieman pitkään päätyyn zoomatessa. Ihan kelvollista kuvaa sillä toki saa vielä 300mm asennossakin. Ison peilin tärähdys kysyy kuvaajalta vielä parempaa tekniikkaa kuin peilittömän kameran laukaiseminen. Sonyn DSLR-kameroissa vakaaja on rungossa, joten etsinkuvasta ei pysty arvioimaan vakaajan vaikutusta kuvaan. Toisaalta kirkkaan optisen etsimen kanssa liikkuvien kohteiden seuraaminen on mukavampaa kuin esimerkiksi GF1:n pienen sähköisen lisäetsimen läpi tihrustaminen.

Kalalokki lennossa, Porvoo
Sony a850, Tamron 70-300mm @ 200mm f5.6, 1/8000, ISO 500

Kaiken kaikkiaan Tamron on ominaisuuksiinsa ja kuvanlaatuunsa nähden yllättävän kompaktin kokoinen ja painoinen ja hintakin on sopiva eläintarhazoomia etsivälle.

Pitkissä teleobjektiiveissa riittää sitten tarjontaa sinne henkilöauton hintaluokkaan asti, eikä kumpikaan yllä esitellyistä objektiiveista ole esimerkiksi sääsuojattu. Varsinaiselle lintukuvaajalle nämä eivät varmaankaan kelpaisi vuosikausien työkaluksi tuuleen ja tuiskuun mutta harrastelijan satunnaisempaan tarpeeseen molemmat ovat mielestäni oikein hyviä vaihtoehtoja. Ja kun säät lämpenevät ja aurinko paistaa, mikäpä sen mukavampaa kuin maata vaikkapa laiturinnokassa lokkeja tähtäilemässä!

Taas filmitripillä - Olympus Trip 35

Kun tarpeeksi kauan horisee lähipiirissään kameroista, alkaa sitä leimautumaan jonkinlaiseksi kamerafriikiksi. Se ei ole pelkästään huono asia. Jonkin aikaa sitten sain puhelinsoiton, koska kaappien siivouksen yhteydessä oli löytynyt vanha kamera ja soittaja kysyi että haluaisinko sen. "No mitä siinä lukee?" kysyin. "Olympus Trip 35". "Jos se näyttää ehjältä niin tottakai, kiitos!"

Olympus Trip 35
Vanhempi metallinapilla varustettu malli

Ja ihan ehjähän se oli, totesin pari päivää myöhemmin, hyvin pidetty jopa. Alkuperäisessä Olympuksen nahkaisessa neverready-kotelossa, etutulppakin tallessa vielä. Ja minä kun tykkään näistä eilispäivän mekaanisista kompakteista kolmevitosista, kuten Rollei 35:sta.

Trip on varsin helppo kamera kaiken kaikkiaan. Siinä on seleenikennolla toimiva valotusmittari, joka täysin mekaanisesti valitsee sekä suljinajan että aukon valon mukaan. "A"-asennossa kuvaajalla ei siis ole mitään muuta valittavaa kuin tarkennusetäisyys ja sommittelu. Tarkennuksestakin on tehty mahdollisimman helppoa, sillä tarkennusrenkaassa on vain neljä vaihtoehtoa. Pää, kaksi päätä, ukkelit ja vuoret. Suomeksi siis (ja tämän voi tarkistaa tarkennusrenkaan kääntöpuolelta) 1m, 1.5m, 3m ja ääretön. Kun lisäksi selvittää itselleen hiukan kameran mekaniikkaa niin pääsee jo pitkälle näinkin vähillä säädöillä. Hienointa Tripissä näin vuosikymmenten jälkeen on tietenkin se, että se ei tarvitse minkään valtakunnan patteria toimiakseen - todellinen ekokamera toimii aurinkovoimalla. Valotuksen saa "lukittua" painamalla laukaisimen puoleen väliin, jonka jälkeen kuvan voi sommitella uudelleen. Tätä kannattaa harjoitella esimerkiksi vastavaloon kuvattaessa, sillä kamera tuntuu muuten valottavan aikalailla huippuvalojen perusteella. Toinen vaihtoehto on kääntää filmiherkkyyden valitsinta objektiivin nokalla muutama pykälä pienemmälle, kunhan muistaa sitten siirtää sen takaisin. Negafilkalla dynamiikkaa kuitenkin riittää!

Bussipysäkillä
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan

Tripissä on vain kaksi valotusaikaa, 1/40 ja 1/200, joista kamera jollain sumealla logiikalla valitsee sopivamman. Linssi on 2.8-valovoimainen neljäkymmentämillinen, oikein sopiva moneen tilanteeseen, varsinkin lomakuvaamiseen, johon kamera nimensä mukaisesti on alunperin tarkoitettukin. Etsimestä voi ensin tarkistaa, näkyykö lomakumppanista pää ja hartiat, puolivartalo vai kokovartalo ja sitten vain valitaan tarkennus sen mukaan. Maisemakuvia varten käännetään rengas sitten vuoristoasentoon.



Mikäli valo ei riitä f2.8 ja 1/40 sekunnin valotuksella, etsimeen nousee punainen lippu ja kamera ei suostu ottamaan kuvaa ollenkaan! Tässä tilanteessa kekseliäs kuvaaja voi vielä kääntää aukkorenkaan "A"-asennosta kohtaan 2.8 jolloin kamera luulee kuvaavansa salamavalolla ja käyttää suljinaikaa 1/40 ja siis aukkoa 2.8. Kuva alivalottuu, mutta mikäli valo melkein riittää, negafilkalle saa sitten ainakin jotain talteen.

Asetelma talvipuutarhasta
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan, mustavalkokonversio Bibblessä

Samoihin aikoihin kävin Balderin salissa vuosittaisella kamerakirppiksellä, josta mukaani tarttui viisi rullaa vanhentunutta Kodakin Portra 400NC:tä. "Match made in heaven", siis taivaassa tehty tulitikku, ajattelin ja lähdin Portra-Tripille.

Talvipuutarhassa vastavaloon
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan

Oheiset kuvat on kaikki otettu Olympus Tripillä Portra nelisataselle ja skannattu Epson V500-tasoskannerilla, josta kirjoittelinkin jo aiemmin oman artikkelinsa tänne, mutta sanottakoon tässäkin vielä että laatu riittää kinofilmistäkin moneen käyttöön ja homma pelittää helposti (jopa tällä Linuxilla). Kehitytin rullat Tunnin Kuvassa Espoossa joka toimi nimensä mukaisesti. Harmillisesti siellä näköjään leikataan rullat viiden kuvan pätkiksi vaikka Epsoniin mahtuisi kuusi... pitänee ensi kerralla kysyä erikoiskohtelua.

Talvipuutarhan kukkaloistoa
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan

Vielä huomio Epsonin pitimillä skannaamiseen liittyen: kannattaa hiukan nähdä vaivaa jotta saa kuprulla olevat negatiivit suoriksi ennen skannausta. Annoin omieni olla paksun kirjan välissä yön yli joka jonkin verran auttoi asiaan. Tämä ei sitten ole mikään arkistolaitoksen hyväksymä menettelytapa negatiivien kanssa!

Talvipuutarhassa
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan, mustavalkokonversio Bibblessä

Olympus Trip 35 on hauska kamera, kun sen filosofiaan ja rajoitteisiin hiukan perehtyy. Eikä näitä ole hankalaa löytää, Trippejä valmistettiin kai miljoonia, joista ainakin osa on säilynyt nykypäiviin asti käyttökunnossa. Esimerkiksi katukuvaajalla tämä olisi oivallinen peli, tarkennus vain siihen kahden ukkelin kohdalle ja kuvaamaan. Automaattivalotus tuntuu toimivan erittäin hyvin ja laukaisukin on hiirenhiljainen. Eikä patteri lopu koskaan!

Epson V500 - filmiskannausta Linuxilla, helposti

Epsonin V500 ei ole enää kovin uusi malli, eikä valmistajansa ykköspyssy muutenkaan, mutta nykyään varsin sopuhintainen. Ostin V500:n itselleni alennuksesta 169 euron hintaan päästäkseni skannaamaan sekä kino- että keskikoon filmiä.

Polttopuita hakemassa, Porvoo
Rollei 35, Kodak 400TX
Skannattu Epson V500:lla ja Vuescan-softalla

Paketissa tuli mukana Epsonin oma skannaussofta Windows- ja Mac-alustoille samoin kuin Adobe Photoshop Elements, joten kokeilin ensin skannaamista joutilaalla Windows-koneella. Epsonin oma ohjelmisto oli oikea helppokäyttöisyyden ilmentymä ja varsin nopeasti olinkin jo skannaamassa.

Linuxillekin löytyy ajurit Epsonin sivujen kautta, joten ei kun asentamaan. Vuescan oli netistä lukemani perusteella sopiva valinta skannaamiseen joten latasin ja asensin sen. Jälleen kerran kaikki toimi niinkuin pitääkin ja pääsin skannaamaan samantien asennuksen jälkeen. Ja kaikki skannerin ominaisuudet tuntuivat olevan käytettävissä. Vuescanin kokeiluversio laittaa kuvat täyteen ärsyttäviä vesileimoja joten päädyin hyvin nopean kokeilun jälkeen maksamaan pyydetyn 39 euroa lisenssistä - softa kun tuntui toimivan hienosti.

Kinofilmin kanssa erityisen mukavaa on se, että sekä Epsonin oma ohjelmisto että Vuescan osaavat skannata 12 ruutua kerrallaan mukana tuleessa pitimessä - nyhräämisen määrä vähenee merkittävästi verrattuna aikaisempiin kokemuksiini Plustekin laitteesta jolla piti käsin siirtää filmiä ruutu kerrallaan muutaman minuutin välein. Epsonin voi jättää säädöistä riippuen pariksi kymmeneksi minuutiksi puhisemaan itsekseen ja tehdä jotain muuta odotellessa. Kinorulla skannautuu siis kolmella vedolla!

Mukana tulee kaksi pidikettä joista toiseen mahtuu keskikoon filkkaa 6x12cm (eli esimerkiksi kaksi 6x6 ruutua kerrallaan) ja toiseen sitten joko neljä kehystettyä kinodiaa tai kaksi kuuden kuvan kinonegatiiviliuskaa. Pidikkeet ovat vähän muovisen oloisia rimpuloita mutta ajavat asiansa. Parempia pidikkeitä en ole päässyt vielä kokeilemaan joten en osaa sanoa paljonko laatu sellaisten kanssa parantuisi.

Minolta 600si, 50mm, Fuji 400
Epson V500 ja Vuescan

Muutamien kokeilujen jälkeen olen itse skannaillut kinonegatiiveja seuraavanlaisilla säädöillä:

• 3200 DPI josta sitten pudotetaan 1600:aan ohjelmallisesti
• multi-exposure
• Multipass 2
• Pölynpoisto tasolla medium, mikäli kyseessä värinega. MV-negalle pölynpoisto ei hopeakiteiden takia toimi.

Ylipäätään suosittelen skannerin hankkineita kokeilemaan rauhassa kaikkia vaihtoehtoja, aina ei ole itsestään selvää miten mikäkin säätö vaikuttaa kuviin, minkälaiseen käyttöön skannattuja kuviaan haluaa käyttää ja millä säädöillä oikeasti on jotain muutakin merkitystä kuin skannaamisaikojen piteneminen.

Plussat:

• Helppokäyttöiset softat sekä Win- että Linux-alustoille
• 12 kinoruudun kertaskannaus
• Riittävä kuvanlaatu hyvistä kinonegatiiveistä suunnilleen A4-printtiin asti

Miinukset:

• Oikeat filmiskannerit pesevät tämän kuvanlaadussa
• Manuaalien heikko taso, säätöjä joutuu opiskelemaan yrityksen ja erehdyksen kautta
• Pöly, kuten aina

Kaiken kaikkiaan V500 helpotti kinonegojen kelvollista skannaamista niin paljon että vanhojen kameroiden kanssa pelleily on taas hauskaa!

Bibble 5 ja AfterShot Pro

Ensilumi
Sony a850, 24mm, f8, ISO 400

Meille Linuxia käyttäville valokuvaharrastajille on ollut niukka valikoima RAW-kelpoisia kuvankäsittelyohjelmia, joista Bibble 5 on ollut ehdoton suosikkini. Ikävä uutinen olikin, että Corel on ostanut Bibble Labsin ja 5.2.3 jää ohjelmiston viimeiseksi versioksi. Tätä en ehtinyt harmitella kuin pari päivää, kun sitten Corel julkaisi AfterShot Pro -ohjelmansa, joka jatkaa siitä mihin Bibble 5 jäi. Ja mikä parasta, Corel lupaa (ainakin vielä) jatkaa Linux-alustan tukea myös uudella ohjelmistolla.

Latasin AfterShot Pro:n kokeiluversion eilen ja ensimmäiset havaintoni eivät ole kovin innostavia:

• Bibblen .xmp -tiedostojen perusteella kuvista tulee aivan eri näköisiä, värit ja kontrastit ovat käyttökelvottomia. Jos siis haluan tehdä vanhoista RAW-kuvistani uusia jpg-tiedostoja, joudun tekemään koko prosessoinnin alusta alkaen uudestaan. Tai sitten käytän niihin edelleen Bibble 5.2.3:sta ainakin niin kauan kun se pysyy kondiksessa. Helppo valinta.
• Ainakin Sony a850:n raakakuvista tulee uudella AfterShot Pro:lla huonomman näköisiä, mutta tämä saattaa toki johtua siitä, että asioita pitäisi tehdä eri tavalla - jatkan tutkimuksia tähän liittyen. Ainakin rakeisissa varjoissa syntyy kummallisia magentan värisiä artefakteja kuviin, jollaisia Bibblellä kehitettäessä ei synny. Jos kyseessä on bugi, toivotaan että se korjataan pian. Jos vika taas on käyttäjässä, toivotaan että opin paremman työnkulun uudella ohjelmalla.

AfterShot Pro:n käyttöliittymä on melkein Bibblen kopio, jonka takia olisikin kiva jatkaa AfterShotin parissa eikä opetella taas uutta softaa ihan alusta pitäen.

Epson R3000 ja Ubuntu valokuvien tulostamisessa

Erkki
Sony a850, 50mm, f2, ISO 800

Linux-käyttäjillä on usein hieman lapsipuolen asema kun aletaan puhumaan oheislaitteista. Aiemmin kirjoittelin onnellisena monitorin kalibroinnista Ubuntun kanssa. Iloinen yllätys oli että homma toimii nykyään Linuxillakin ihan hienosti.

Tästä innostuneena olinkin sitten valmis ottamaan seuraavan haasteen vastaan, nimittäin korkealaatuisen valokuvatulostamisen Linux-ympäristössä. Arvelin, että homma ei toimisi ihan suoraan laatikosta. Ensimmäinen kysymys olikin sitten tulostimen valinta. Valokuvien tulostamiseen kelpoisia kotikäyttäjän malleja löytyy käytännössä kolmelta valmistajalta, Epsonilta, Canonilta sekä HP:ltä. Koska näistä valmistajista yksi tarjoaa verkkosivuillaan suoraan ladattavaksi myös ajurit Linuxille, merkin valinta oli helppo - Epson on ainoa joka muistaa myös meitä Linux-käyttäjiä! Ajuri asentuu kuten mikä tahansa Ubuntu-paketti.

Mallin valitseminenkin oli pienen verkkoselailun jälkeen melko selvää. Epsonin uudessa R3000 -mallissa oli kaikki haluamani ominaisuudet:

• A3+ -kokoinen tulostus ja tuki paksummille taidepapereille
• Pigmenttimusteet, tarpeeksi eri mustia
• Matta- ja valokuvamustan kasetit yhtäaikaa printterissä, ei tarvetta vaihdella
• Laadukas tulostusjälki, myös mustavalkoisissa
• Ne Linux-ajurit
• Isommat mustekasetit kuin aiemmassa R2880-mallissa

Värinhallinta, GIMP ja paperien profiilit

Koska työnkulku oli jo aiemmin värihallittu monitorin osalta, oli seuraava suuri kysymys että saanko käytössäni olevilla ohjelmilla tulostettua käyttäen eri paperinvalmistajien icc-profiileja. Kunkin paperinvalmistajan sivuilta saa ladattua omalle tulostimelle ja paperille tehdyn väriprofiilin. Näitä kannattaa käyttää!

Olen tulostanut GIMPistä käsin seuraavanlaisella työnkululla:

1. Valmis kuva skaalataan oikean kokoiseksi. GIMPissä tämä tapahtuu "Image"-valikon "Scale image"-toiminnolla. Olen käyttänyt 360ppi:tä, ja kuvan koko sitten valitun paperin mukaan. Omasta mielestäni tulosteet ovat arvokkaamman oloisia kun reunoille jättää tarpeeksi "marginaalia" mutta tämä on tietenkin makuasia.
2. Seuraavaksi muunnetaan kuva valitun paperin profiiliin. GIMPissä valitaan siis "Image" - "Mode" - "Convert to color profile". Avautuvassa dialogi-ikkunassa sitten "Select profile from disk" ja klikataan oikea profiili. Lisäksi valitaan "perceptual" ja "black point compensation".
3. Nyt kuva on valmis tulostettavaksi.
4. Seuraavaksi avataan tulostusdialogi eli "File" -valikosta "Print", valitaan oikea printteri.
5. "Page setup" - välilehdellä ainakin Epsonin tapauksessa valitaan oikea paperilaatu. Olen tulostanut lähinnä Cansonin Rag Photographiquelle, jolloin sopiva valinta on "Velvet Fine Art Paper". Tarkistetaan myös että "Paper source" on oikein, Epsonilla "Front - fine art" koska käytössäni on ns. taidepaperia joka ladataan R3000:seen edestä.
6. "Image settings" -välilehdellä tarkastetaan että kuva sopii paperille ja marginaalit ovat oikein.
7. "Job"-välilehdellä ei ole mitään ihmeempää merkitystä tässä tilanteessa.
8. "Advanced"-välilehdellä on tärkeää valita oikea muste. Mattapaperin tapauksessa siis "Matte black ink". "Color" ja "Quality" valitaan tulostettavan kuvan mukaan. Seuraava valinta eli "Mode" onkin sitten ehkä kaikkein tärkein. Koska kuva on jo aiemmin muunnettu oikeaan profiiliin, tässä pitää valita "Off (no color adjustment)". Muussa tapauksessa ajuri tekee vielä toisen muunnoksen valitun paperityypin perusteella ja lopputulos näyttää aika pahalta. Tuli kokeiltua.
9. Kun kaikki on valittu kohdalleen, painetaan "Print"-nappia ja kuva tulostuu! Otetaan kuppi kahvia ja ihaillaan upeaa tulostusjälkeä.

Printtien esittely webissä on mahdotonta, mutta esimerkiksi tämän jutun alussa oleva Erkki-koiran kuva näyttää Epsonilla Canson Rag Photographiquelle tulostettuna hienolta

Mutinaa musteista

Epsonin vahvana puolena aiempaan malliin verrattuna mainostetaan sitä, että sekä matta- että kiiltävä musta mustekasetti saavat olla koneessa yhtäaikaa ja tulostin osaa sitten itse vaihtaa oikean musteen käyttöön. Hienoa. Ongelma on kuitenkin se, että aina kun vaihdetaan mustetyyppiä, Epson suihkuttelee itsekseen tulostuspäät tyhjäksi väärästä musteesta ja täyttää ne oikealla. Tässä operaatiossa kuluu ihan tuhottomasti mustetta hukkaan. Ja koska musteet ovat aika hintavia, kannattaa etukäteen suunnitella tulostamisiaan sen verran ettei kovin usein ainakaan tarvitse vihtaa edes takaisin matasta kiiltävään. Erityisesti tämä tietenkin korostuu uuden tulostimen kanssa kun haluaa kokeilla kaikenlaisia paperilaatuja löytääkseen mieleisensä. Koska olen mieltynyt mattapintaisiin kuviin, olen päätynyt tulostamaan lähes yksinomaan Canson Rag Photographique 310gsm -paperille. Kirjoittelen varmaankin papereista enemmän tulevissa postauksissani.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan olin jälleen kerran positiivisesti yllättynyt kuinka helposti taidetulostaminenkin onnistuu nykyään myös Linux-ympäristössä.

Plussat ja miinukset

+ Upeat tulosteet
+ Parhaat materiaalit käytettävissä
+ Nopea
+ Hiljainen

- Musteen tuhlaus vaihdettaessa mattamateriaalista kiiltävään