Päivän kuva

Donna luimuilee
Olympus OM-D E-M5, M.Zuiko 45mm, f3.5, ISO 400, salama

Päivän kuva

Saari sumussa, Porvoo
Olympus OM-D E-M5, 14mm, f8, ISO 200

Päivän kuvat, sumua

Sumua saaressa, Porvoo
Olympus OM-D E-M5, 45mm, f5.6, ISO 200

Näihin aikoihin vuotta aamu-unisenkin kannattaa herätä ajoissa joskus. Tuulettomina aamuina on joskus hienoja valokuvauksellisia sumuja. Testissä on pitkän odotuksen jälkeen Olympuksen erinomainen 45-millinen kakkula, josta kirjoittelen lisää myöhemmin. Jos olet suunnitellut lyhyen telen ostamista m4/3-systeemiin, nyt ei kannata enää odotella, sillä useimmissa kotimaisissa kameraliikkeissä tämä poikkeuksellisen hyvä ja valovoimainen lasi on hopeisena versiona alennusmyynnissä!

Piippu sumussa, Porvoo
Olympus OM-D E-M5, 45mm, f4, ISO 200

Elämme jännittäviä aikoja mikroneljäkolmosissa, uusi OM-D E-M1 vaikuttaa kaiken saatavilla olevan materiaalin perusteella hienolta vekottimelta, samoin kuin tulossa oleva Olympuksen 12-40mm f2.8 zoomi sen vähän perusteella mitä webistä tällä hetkellä löytyy.

Päivän kuva, Pentax S-M-C Macro Takumar 50mm f4

Kukkakärpäsen lentoonlähtö
Sony a57, Pentax S-M-C Macro-Takumar 50mm f4

Päivän kuvassa objektiiviklassikko on päässyt oikeaan alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa eli lähikuvaamiseen. Kukkakärpäset ovat siitä mukavia kuvattavia että niillä on tapana leijailla aina välillä hetki paikallaan jolloin käsitarkenteisenkin lasin kanssa ehtii saamaan kuvia. Tarkennus on helpointa asettaa ensin tarkennusrenkaasta suurin piirtein kohdilleen ja sen jälkeen tarkentaa yksinkertaisesti liikuttamalla kameraa edes takaisin.

Aikaisempi kirjoitus kyseisestä objektiivista löytyy täältä: Testissä Pentax Super-Multi-Coated Macro-Takumar 50mm f4

Sony a57 ja a65 - eri kamera samoissa kuorissa?

Sonyn järkkäreissä on mielenkiintoinen pari, nimittäin a57 ja a65. Ulkoisesti kameroita ei oikastaan erota toisistaan sillä niiden kuoret ovat identtiset. Mutta sisuskaluissa on isoja eroja. Ja vaikka toisen mallimerkinnän numero on suurempi kuin toisen ei kyse ole siitä että toinen olisi "parempi". Ne vain soveltuvat erilaisiin käyttötarkoituksiin.

Merkitseviä eroja on kaksi:

Kenno

Sony a57:ssa on kuudentoista megapikselin kenno ja a65:ssä 24MP. Kennot ovat hyvin erilaisia luonteeltaan. Viisseiskan kenno on myös Nikonin ja Pentaxin kameroissa tutuksi tullut, hämäräkuvausominaisuuksillaan aikoinaan hämmästyttänyt erittäin suosittu malli. Siinä riittää dynamiikkaa ja korkeillakin ISO-herkkyyksillä saadaan käyttökelpoista kuvaa. Näin ollen a57 on oikea valinta jos tarkoitus on esimerkiksi kuvata paljon nopeita suljinaikoja vaativaa urheilua sisätiloissa.

Sony a65:n kennolla on enemmän pikseleitä kuin missään muussa tämänhetkisessä kroppikennoisessa kamerassa, kokonaista kaksi tusinaa. Kennon tuottamissa kuvissa on enemmän detaljeja ja kontrastia kuin viisseiskassa. Mutta jotta 24 megapikseliä saadaan hyötykäyttöön, pitää kameran nokalla olla tarpeeksi hyvä lasi ja kameran pysyttävä paikoillaan laukaisun ajan - etenkin kun tällä kameralla kannattaa käyttää ISO 100 herkkyyttä jos vain mahdollista. Herkkyyden kasvaessa dynamiikka heikkenee ja kuviin ilmaantuu kohinaa paljon enemmän kuin a57:lla. Huolellinen kuvaaja kuitenkin palkitaan kuusvitosen tapauksessa sitten kuvilla joista saa suuria, kauniita printtejä tai joita voi rajata reilumminkin kuvanlaadun kärsimättä. Hyvä objektiivi ei edes kroppikennoisen Sonyn tapauksessa aina tarkoita samaa kuin kallis, DT "easy choice" -linssit ovat kohtuullisen edullisia ja erittäin skarppeja (mieleen tulevat nyt ainakin 30mm macro, 35/1.8 ja 85/2.8).

Kuusseiskan kenno on sama kuin a77:ssakin, joten siihen pätevät kennon ja kuvatuotosten osalta samat asiat.

Siis: jos haluat suuria tulosteita, kamerasi on usein jalustalla ja omistat hyvän objektiivin, valintasi on a65. Jos taas kuvaat käsivaralta nopeissa tilanteissa tai hämärässä, a57 on parempi.

Jos haluaa tehdä isoja tulosteita vaikkapa tämäntyyppisistä kuvista, a65:n kenno tuottaa jälkeä.
Eihän se webbikokoisena jpg:nä miltään tietenkään näytä.
Sony s65, Sony DT 35mm 1.8, ISO 100

Sähköinen etsin

Toinen merkitsevä ero kameroiden välillä on sähköinen etsin. A57:n sähköinen etsin on 1,4 miljoonan pikselin LCD kun taas a65:ssä (ja a77:ssa) on 2,4 miljoonan pikselin OLED -paneeli, jonka kuva on olennaisesti parempi.

Molempien etsinkuva on kroppikennoiseksi järkkäriksi suuri: Kroppikorjattuna kuusvitosella 0,73X ja viisseiskalla 0,69X. Ero on huomattava verrattuna APS-C -kokoisten järkkärien optisiin tunneleihin jotka ovat ihan tyypillisesti luokkaa 0,5X.

Käytännössä a65:n sähköinen etsinkuva on niin paljon parempi että jos hämäräkuvausominaisuuksia ei todella tarvitse, on kuusvitonen ehdottomasti allekirjoittaneen valinta näiden kahden kameran välillä. Ihanteellista toki saattaisi olla omistaa yksi kumpaakin, jolloin kameran voisi valita aina käyttötarkoituksen mukaan ja silti käsissä olisi aina tutulta tuntuva työkalu jossa kaikki menut ja napit ovat samoilla tutuilla paikoillaan.

Eri kuorissa sitten?

Kalliimmassa hintaluokassa voi sitten valita myös "saman kameran eri kuorissa", sillä magnesiumrunkoinen ja sääsuojattu a77 pitää sisällään saman kennon ja etsimen kuin a65. Toki tuplaseiskassa on muitakin hienouksia kuten kaksi säädinkiekkoa, tarkennuksen hienosäätö ja niin edelleen.

Ihan erikseen pitää vielä antaa Sonylle pisteet siitä, että heillä sama akku sopii suurimpaan osaan järkkäreistä, toisin kuin joillakin toisilla valmistajilla.

Huom: En ole vielä päässyt kokeilemaan uutta a58:aa jossa on ihan uusi 20MP kenno ja 1,4 miljoonan pisteen OLED-etsin.

Testissä Pentax Super-Multi-Coated Macro-Takumar 50mm f4

Pentax Super-Multi-Coated Macro-Takumar 50mm f4

Taas kerran blogissa pelleillään wanhojen objektiivien kanssa. Sonyn digijärkkäreihin saa sovitteella kiinnitettyä m42-kierteisiä objektiiveja. Muunkinlaisia laseja voi adapterilla kiinnittää mutta useimpien kohdalla tarvitaan adapteri joka sisältää optiikkaa jolloin kuvanlaatu yleensä heikkenee. m42 -laseissa etäisyys optiikan ja kennon (tai filmin) välillä on suunniteltu pitemmäksi kuin Sony/Minolta alpha-bajonetin objektiiveissa - väliin mahtuu siis adapteri.

Pentaxin Takumar-objektiiveilla on harrastajien keskuudessa kova maine aikansa parhaimmistoon kuuluvina laseina. Kokeillaanpa mitä saadaan aikaiseksi kun kroppikennoiseen Sonyn runkoon kiinnitetään vanha Pentaxin lasi halvalla kiinalaisella adapterilla.

Pentax Super-Multi-Coated Macro-Takumar 1:4/50mm

Kokeilun kohteena on ylläolevissa kuvissa näkyvä Pentaxin 50-millinen Super-Multi-Coated Macro-Takumar f4. Tätä versiota valmistettiin tietääkseni vuodesta 1971 vuoteen 1979. Kakkula on tehty metallista ja lasista, ei muovista niinkuin nykylasit. Työn laatu on mahtava ja rakenne kuin panssarivaunulla. Tämä objektiivi ei pikku kolhuista säikähdä, luulen että ydinsodan jälkeen ainostaan torakat ja vanhat Pentaxin objektiivit olisivat toimintakykyisiä.

Suodinkierre on tavalinen 49mm, paino n. 250 grammaa, aukkoväli f4 - f22. Optinen rakenne on yksinkertainen neljä elementtiä kolmessa ryhmässä. Kyseessä on klassinen Tessar-tyyppi joka on hyvin yksinkertainen ja tuottaa terävän ja kontrastikkaan kuvan. Erilaisia vääristymiä on yleensä vähän koska Tessareissa on tavallista vähemmän lasin ja ilman välisiä pintoja. Kääntöpuolena on se että Tessareista ei saada yleensä tehtyä kovinkaan valovoimaisia. Tämänkin Takumarin maksimiaukko on vaatimaton neljä. Lähimmällä tarkennusetäisyydellä surrennossuhteeksi täydellä kennolla tai filmirungolla tulee 1:2.

Objektiivin etuelementti on useita senttejä etureunan sisäpuolella, joten vastavalosuoja ei ole tarpeen.

Macro-Takumar soveltuu erittäin hyvin esimerkiksi reprolasiksi dokumenttien tai vaikkapa diojen kopioimiseen, sillä sen tarkennustaso vaikuttaisi olevan hyvin tasainen. Vääristymät ovat hyvin kurissa. Viisilamellinen himmennin tekee  terävyysalueen ulkopuolella olevista huippuvalopisteistä varsin kulmikkaita paitsi täydellä nelosen aukolla, jolloin ne ovat pyöreitä.

Lähikuvaus, käsitarkennus ja focus peaking

Sovitteella kiinnitettyjen objektiivien kanssa automaattitarkennus ei toimi vaan se pitää hoitaa käsipelillä. Normaalisti tämä on hankalaa, hidasta ja epävarmaa useimpien nykyisten digijärkkärien kanssa sillä niiden etsinkuva on pieni eikä tähyslasia ole optimoitu käsin tarkentamista ajatellen. Sonyn järkkärit (myös NEXit) ovat mukava poikkeus, niissä kun on nykyään sähköinen etsin ja siinä näkyvä "focus peaking" -toiminto. Focus peaking tarkoittaa sitä, että etsinkuvan päällä näytetään halutulla värillä kuvan terävimmät (kontrastikkaimat) kohdat. Eli kun tarkennus on kohdallaan esimerkiksi kuvauskohteen silmän kohdalla, etsinkuvassa näkyy punainen korostus samaisen silmän päällä. Toiminto tekee käsin tarkentamisesta helppoa ja jopa melko nopeaa.

Makro- ja lähikuvauksessa automaattitarkennuksen puute ei muutenkaan haittaa, sillä yleensä käsin tarkentaminen on joka tapauksessa tarpeen kapean syväterävyysalueen saamiseksi oikeaan kohtaan. Nykypäivän objektiivien käsin tarkentaminen on usein hankalaa koska automaattitarkennuksen nopeuttamiseksi niiden tarkennusrenkaan liike lähimmästä etäisyydestä äärettömään on hyvin lyhyt. Testaamassani Pentaxissa tarkennusrenkaan liike on piiiiitkä jolloin tarkentaminen on mahdollista tehdä erittäin tarkasti. Lisäksi Takumarin tarkennustuntuma on sormissa mahtava, rengas pyörii sulavasti ja juuri sopivalla vastuksella. Tällaisia kakkuloita ei juuri enää valmisteta!

Näin ollen käsitarkenteisen makrolinssin sovittaminen Sonyn SLT-runkoon ei olekaan mitenkään tyhmä idea vaan saattaa olla ihan kelpo vaihtoehto kalliille autofocusobjektiiville lähikuvaamiseen. Samoin totisemmassa videokuvaamisessa tällainen manualitarkenteinen lasi on kohdallaan ja lisäksi äänetön.

Otetaan sitten kuvia ja katsotaan

Tässä sitten muutamia mallikuvia joita testaillessa otin. Ensimmäisessä hortensiakuvassa kamera oli tukevasti jalustalla ja ainoana valonlähteenä oli tavallinen keittiön kattolamppu:

Hortensia
Sony a57, Pentax S-M-C Macro Takumar 1:4/50, f8, ISO 100

Kuvanlaatu on ällistyttävän hyvä! Kokeilin myös käsin tarkentamista vauhdikkaan koirani kanssa. Osumaprosentti focus peakingista huolimatta oli luokkaa 10%, eli ei kovin hyvä automaattitarkennukseen verrattuna, mutta ne ruudut joissa tarkennus osui kohdalleen olivat kyllä todella skarppeja, alla yksi esimerkki:

Sony a57, Pentax S-M-C Macro Takumar 1:4/50, f4, ISO 800
Kuvattu käsivaralta

100% osasuurennos edellisestä

Onko käsissäni Pentaxin Takumarien unohdettu helmi? Yleensä harrastajat hehkuttavat vain niitä valovoimaisia Takumareja ja ilmeisesti tämän makrolasin heikko valovoima ei kiinnosta keräilijöitä. Optisesti kyseessä on joka tapauksessa mahtava objektiivi.

Plussat

• Skarppi ja kontrastikas!
• Näppärän kokoinen
• Laadukas ja kestävä metallinen rakenne
• Tarkennustuntuma

Miinukset

• Vaatimaton valovoima
• Käsin tarkentaminen liikkuvaan maaliin hankalaa focus peakinginkin avustamana

Vaihtoehtojakin löytyy

Käytetyn objektiivin hankkiminen rahasyistä on joskus ihan järkevä vaihtoehto, etenkin lähikuvaukseen. Kannattaa kuitenkin muistaa että Sonyn valikoimasta löytyy kroppikennoisille varsin edullinen ja kuvanlaadultaan erinomainen 30mm DT macro jonka hinta ei välttämättä paljoa poikkea esimerkiksi macro-Takumarin ja adapterin yhteenlasketusta hinnasta. Täysikennoisen kameran tapauksessa vaihtoehdot ovat hiukan kalliimpia, ainakin uutena hankittaessa. Uudempien objektiivien kaupanpäällisiksi saa ainakin automaattitarkennuksen eikä tarvitse erillisiä adaptereita.

Esimerkiksi vanha Minoltan 50-millinen macro on erittäin hyvä lasi ja niitä löytää joskus käytettynä ihan sopuhintaan. Koska omistan myös sellaisen, ajattelin bonuksena katsoa miten vanhat viisikymppiset makrot pärjäävät leikkimielisessä kisassa keskenään:

Pentax S-M-C Macro Takumar 50/4 vastaan Minolta AF 50/2.8 Macro

Vertailin huvikseni Macro-Takumaria Minoltan 50mm f2.8 macron kanssa. Minoltan objektiivista kirjoittelinkin jutun jo viime vuonna, se löytyy täältä: "klassikko kestää ajan hammasta".

Testiasetelma oli yksikertainen, asetin kameran jalustalle, valaisin pehmolelun yhdellä salamavalolla ja otin kuvia aukoilla 4, 5.6 ja 8 molemmilla objektiiveilla. Molemmat lasit tarkensin käsin focus peaking -toiminnon avulla. Suljinaika on kaikissa kuvissa sama 1/100, salaman tehoa muutin aukkoa vastaavaksi. Alla kokonainen testikuvaruutu:

Testiasetelma
Sony a57,  Pentax S-M-C Macro Takumar 1:4/50, f8, ISO 100

Allaolevassa kuvassa on 100% osasuurennokset eri aukoilla ja objektiiveilla. Jos näistä jotain haluaa päätellä, niin molemmat objektiivit ovat erittäin skarppeja ja kontrastikkaita näillä aukkoarvoilla. Pentax jää ehkä hieman jälkeen Minoltan macrosta aukolla f4, joka on siis Pentaxille täysi aukko ja Minoltalle aukon verran täydestä himmennetty. Ero häviää himmennettäessä pienemmille aukoille. Minoltan 50mm f2.8 macro on mahdollisesti skarpein omistamani lasi, joten Pentaxin suoritus on erinomainen tässä testissä. Kannattaa vielä muistaa että kumpikaan laseista ei ole kovin uusi, Pentax on 70- ja Minolta 80-luvulta! Aina ei tarvitse hankkia uusinta uutta.

Vertailua eri aukoilla, klikkaa isommaksi

Käymisen arvoinen näyttely: Steve McCurry Taidehallissa

Kävin katsomassa Helsingin Taidehallissa olevan Steve McCurryn valokuvanäyttelyn ja täytyy sanoa että hänenkin kuvansa toimivat paremmin isoina vedoksina seinällä. Kuvista suurin osa oli ainakin minulle entuudestaan tuttuja eri yhteyksistä, kukapa ei olisi Afgaanitytön kuvaa koskaan nähnyt? Jos muisti pätkii, voi käydä ensin selailemassa herran blogia osoittessa http://stevemccurry.wordpress.com/ . Etenkin hänen ympäri maailmaa kuvaamansa muotokuvat ovat usein vaikuttavia sielujen peilejä ja värien hallinta mestarillista. Monet hänen kuvistaan ovat kuin maalauksia joissa taiteilija on saanut valita kaikki käyttämänsä värit rauhassa.

Isojen värivedosten lisäksi esillä on Steven kuvaama viimeinen Kodachrome-rulla melkein kokonaisuudessaan sekä videoesitys sen kuvaamisesta jonka avulla voi samalla tutustua hiukan McCurryn työskentelytapoihin.

Jos McCurryn kuvat kiinnostavat, suosittelen ehdottomasti näyttelyyn tutustumista. Näyttely on esillä Taidehallissa 4.8. asti.

Lokkikuvia, Sony A57 ja mustavalkoinen jpg

Kesäloman myötä olen taas kuvaillut lokkeja, muun puuhastelun ohessa. Tässä muutamia kuvia viime päiviltä, niitä mielestäni paremmin onnistuneita. Kaikissa kalustona on ollut Sony A57 ja Tamronin 70-300/4-5.6 zoomi sekä laineilla keikkuva vene. Kuvanvakaajat kunniaan!

Sony a57, Tamron @ 210mm, f8, ISO 200

Tamronista sanottakoon sen verran että sen suorituskyky paranee huomattavasti jos vain valaistus antaa periksi himmentää edes hiukan. Lisäksi, jos mahdollista, ei kannata zoomata ihan tappiin saakka. Siinä 200mm ja f8 kohdilla putki tekee varsin hienoa jälkeä mutta heikkenee kovasti kun lähestytään 300mm f5.6:ta.

Sony a57, Tamron @ 200mm, f8, ISO 800

Lokinpoikaset ovat veikeitä kuvattavia ja luottavaisempia kuin vanhempansa. Näissä kuvissa olen yrittänyt löytää rauhallisempia taustoja ja hiukan kaunista valoa. Varsinkin mustavalkoisena kuvat nousevat tällöin heti hiukan tavallisten räpsyjen yläpuolelle.

Sony a57, Tamron @ 210mm, f8, ISO 400

Mainitsemisen arvoista lienee vielä se, että ylläolevat kuvat on kaikki kuvattu suoraan A57:n jpg:nä (siis ei RAW-muodossa). Kamera tekee varsin miellyttäviä mustavalkokuvia kunhan hiukan kokeilee sen jpg-säätöjä omaan silmäänsä sopiviksi. Itselläni on valittuna mm. loivempaa kontrastia, vähemmän terävöitystä ja DRO (Dynamic Range Optimizer) tasolla kaksi.

Sony a57, Tamron @ 200mm, f8, ISO 800

Hyvää kesää kaikille blogin lukijoille, nyt ulos sieltä tietokoneen äärestä ja kuvia ottamaan!

Päivän kuva

Tero
Sony A57, 35mm, f4, ISO 100

Jäät alkavat väistymään jo meren rannoilta ja sitä mukaa onkimiehet kansoittavat rantoja avoveden äärellä. Kävin tänään kokeilemassa onneani siian onginnassa. Kalaa ei tällä kertaa tullut mutta tulipahan oltua ulkona ja muistoksi jäi ainakin kuva hyvästä kalakaverista. Mukana oli Sony a57 ja 35mm f1.8 DT -lasi. Pilvisen päivän loiva valo sopii paremmin simppeleihin henkilökuviin kuin päin lärviä porottava auringonpaiste.

Jos varmin tapa välttyä karhulta metsässä on kantaa kameraa kaulassa, taitaa sama päteä myös kalastamiseen.Mutta valokuvien saamiseksi se kamera kannattaa silti ottaa mukaan.

Olympus XZ-1 kokeilussa - pokkarilla potkii pitkälle

Nykyään tuntuu menneen vähän överiksi tämä kameravalmistajien nokittelu tuotejulkistuksilla. Muutamalla valmistajalla alkaa olla jo niin, että uusi malli julkistetaan suunnilleen samoihin aikoihin kun se edeltävä malli on vasta pitkän odotuksen jälkeen saapumassa kauppojen hyllyille puhumattakaan että siihen saisi vara-akkua ostettua vielä pitkään aikaan. Tai että sen raakakuville löytyisi tukea kuvankäsittelyohjelmista. Ja akun muotoahan tulee toki vaihtaa joka malliin samoin kuin raakakuvaformaattia. Jos haluaa aina omistaa uusimman ja hienoimman mallin, saattaa sitä kamerahöhlä tulla pian hulluksi.

Fiksummat objektiivinnyplääjät ovatkin oppineet käyttämään tätä ilmiötä hyväkseen. Nimittäin niitä edeltäviä malleja jää helposti kauppojen hyllyille lojumaan kun asianharrastajat jo odottavat uudempaa mallia ennenkuin ovat saaneet säästettyä pennoset siihen edelliseen. Kauppiashan laittaa ne aataminaikaiset, useita kuukausia vanhat mallit sitten lopulta alennusmyyntiin, digikamerat kun eivät tuppaa säilyttämään hintaansa kovinkaan hyvin.

Nyt kun digikamerat alkavat melkein kaikki olemaan jossei hyviä niin ainakin kelvollisia, löytää fiksumpi shoppaaja näistä alennusmyynneistä joskus hyvää tavaraa sopuhintaan. Yksi mielenkiintoinen tuoteryhmä ovat viime vuosina olleet niin sanotut premium-pokkarit eli taskukokoiset digikamerat joissa on pikkuisen isompi kenno kuin tavallisissa, valovoimaisempi ja laadukkaampi objektiivi sekä mahdollisuus kuvata RAW-kuvia. Nokittelua on tässäkin kategoriassa esiintynyt valmistajien välillä ihan mukavasti ja uudet mallit syrjäyttävät vanhoja tiuhaan tahtiin. Ja vaikka nämä uutena maksavatkin helposti sen halvimman järjestelmäkamerapaketin verran, se pari vuotta vanhempikaan malli ei ole muuttunut yhtään sen huonommaksi. Sillä sai aikanaan hyviä kuvia ja nykypäivänä sillä saa ainakin ihan yhtä hyviä.

Olympus XZ-1
Olympus tuli premium-pokkareihin hiukan muista myöhässä esitellessään XZ-1:n vuoden 2011 alussa kilpailemaan mm. Panasonicin LX5:n ja Canonin S95:n kanssa. Molemmat noista kilpailijoista olivat ehtineet jo edetä yhden mallisukupolven verran. Aikanaan Panasonic määritteli LX3:llaan koko premium-pokkarikategorian uusiksi ja onnistui kertaheitolla luomaan onnistuneen tuotteen Leica-brändättyine objektiiveineen. XZ-1:llä Olympus löi sitten pöytään valovoimaisemman objektiivin kuin kilpailijoillaan sekä kehutun jpeg kuvanlaatunsa. Ja tottakai kameran nimeen piti saada se X-kirjain. Itse en koskaan meinaa muistaa onko se XZ vai ZX, shampoolta se joka tapauksessa kuulostaa.

Faktoja
Kennon koko on 1/1.63" joka on siis vähän isompi kuin tavallisissa digipokkareissa ja se näkyy heti kuvanlaadussa. On se silti huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi M4/3:sissa. Linssi on 6-24mm Zuiko-brändätty zoomi joka vastaa kuvakulmaltaan suunnilleen kinarin 28-110 -millistä. Laajispäässä suurin aukko on f1.8 ja telepäässäkin vielä hienosti f2.5. Valovoimasta johtuen linssit ovat isommat kuin kilpailevissa muiden valmistajien malleissa. Kenno on kymmenen megapikseliä 4:3 muodossa ja herkkyyksiä tarjotaan välillä ISO 100 - 6400. Lyhin suljinaika on 1/2000 ja jos se ei riitä, löytyy koneesta vielä sisäänrakennettu kolmen aukon ND-suodin. Kamerassa on kuvanvakaajan lisäksi kaikki tavallinen tilpehööri ja vähän päällekin art filttereistä videokuvaan, kuten tyypillistä onkin. Mainitsemisen arvoista on vielä se että pokkari osaa ohjata Olympuksen langatonta salamajäjestelmää mutta vain TTL-tilassa (ei manuaali-).

Valmistaja ilmoittaa kameran kooksi 110.6 x 64.8 x 42.3 mm ja painoksi 275 g, joka ei ole pokkareiden pienimpiä mutta silti vielä taskukokoinen.

Liisankatu, Helsinki
Olympus XZ-1, 6mm (28mm-e), f5, ISO 100, P-ohjelma (Program)

Asiaan: kuvanlaatu
Koska kyseessä on pokkari, en aikonutkaan yrittää puristaa viimeistä piirtoa kuvista ulos vaan kuvasin Program-moodissa kameran tekemää isointa jpegiä. Kuvanlaadun hiomiseen minulta löytyy parempiakin kameroita ja Olympuksen jpegit ovat varsin hyviä ihan sellaisenaankin kunhan ensin viitsii hakea itselleen sopivat asetukset kameraan. Itse päädyin kuvaamaan lähinnä mustavalkoista joista säädin kontrastin vielä miinus kakkoselle ja terävyyden miinus ykköselle. Molempia on helppo lisätä jälkikäteen tarvittaessa mutta vaikeampaa poistaa. Lisäksi valitsin "B&W filter"iksi keltaisen ja "Gradation"in asetukselle Auto, joka siis on Olympuksen versio DRO:sta.

Saatuani asetukseni kohdalleen P-moodissa siis linssin ympärillä oleva erinomainen säätörengas vaihtaa herkkyyttä. Yleensä pidän sitä Auto ISO:lla, joka ei juuri kahtasataa isompaa herkkyyttä uskalla valita vaan venyttää suljinaikoja sinne puolen sekunnin tietämille asti. Käsivaralta kuvatessa tällöin on syytä vaihtaa käsisäätöihin jotta saa kuvan aikaiseksi. Hiukan kohinaa on kuitenkin parempi kuin tärähtänyt kuva. Harmillisesti kamerassa ei ole "program shift"-toimintoa vaikka P-moodissa takaseinän rulla olisi sitä varten käytettävissä.

P-moodin lisäksi väänsin kameran joskus A-asentoon jos halusin valita merkittävästi kameran valitsemasta poikkeavan aukon. Tyypillisestihän pokkarilla ei juurikaan syväterävyyden kanssa kikkailla jolloin P on ihan perusteltu perusvalinta. Tallensin lopuksi säätöni kameraan Custom-asetukseksi (voi olisipa XZ-1:ssä mahdollista tallettaa niitä kaksi).

Perinteinen kameratestin kahvikuppikuva
Kaffecentralen, Helsinki
Olympus XZ-1, 7.41mm (n. 35mm-e), f3.5, ISO 100, P-ohjelma (Program)

Ehdottomasti tärkein asia olpparin kuvanlaadulle on poikkeuksellinen objektiivi. Se on erittäin terävä ja tuo kameran kymmenestä megapikselistä esiin kaiken mitä tässä kokoluokassa voi. Ja kymmenen megapikseliä riittää oikeasti jo melkein mihin vaan. Huolellisella tekniikalla tällä kameralla saa tosi hyviä kuvia. Tämä tarkoittaa siis että pidetään herkkyys alimmalla tasolla, ruuvataan kamera tukevaan jalustaan, tarkennetaan oikein, himmennetään vähäsen ja kuvataan mielellään vielä raakakuvia. En ehtinyt vielä kokeilemaan A3-kokoisia printtejä mutta A4:set näyttivät hyviltä vaikka kuvasinkin vain jpegiä ja käsivaralta. Pokkariksi kameran dynamiikkakin on yllättävän hyvä (yllämainituilla jpeg-säädöillä ainakin).

Valotusautomatiikka tuntuu varjelevan huippuvalojen puhkipalamiselta hankalammassa valossa jopa siinä määrin että kuvat alivalottuvat pahemman kerran, eli usein saa kompensaatiota kääntää plussan suuntaan harkintansa mukaan. Ja pelkästään takanäytöltähän ei kannata valotusta arvioida. Itse käänsin takanäytön kirkkautta himmeämmälle juuri tästä syystä. Kirkkaassa auringonpaisteessa saatan kääntää sen kyllä takaisin koska muutakaan etsintä ei ole.

Tavalliset pokkarikameran ongelmat tälläkin kameralla toki on, isommilla herkkyyksillä kuvissa on paljon kohinaa ja ne korkeimmat tarjolla olevat herkkyydet ovat kyllä lähinnä vitsi. Valovoimainen optiikka tosin auttaa hiukan heikommassa valossa ettei herkkyyttä tarvitse nostaa niin paljoa. Ja pienellä kennolla ja laajakulmaobjektiivilla syväterävyyttä riittää jo aukolla 1.8 ihan eri lailla kuin vaikkapa ns täyden kennon kameralla.

Kirkkaassa vastavalossakin saa yleensä vielä jonkinlaista kuvaa aikaiseksi mutta kyllä objektiivi on arka heijastuksille.
Karhusaari, Espoo
Olympus XZ-1, 6mm (28mm-e), f8, ISO 100, P-ohjelma (Program)

Säätimet, ergonomia ja rakenne

Itselleni tärkeää oli se, että kamera kulkee helposti monessa mukana silloin kun isompaa kameraa ei viitsi tai halua otta mukaan. Tämä lienee pokkarikameran tärkein funktio muutenkin, ja sen paikan XZ-1 täyttää kivasti ilman että kuvanlaadusta tarvitsee kohtuuttomasti tinkiä, kiitos erinomaisen objektiivin ja hieman tavallista isomman kennon.

Pokkariksi säätimiä on ihan mukavasti, sillä linssin ympärillä olevan erinomaisen säätörenkaan lisäksi kameran takaseinässä on toinen rulla jolla voi säätää jotain muuta asetusta koskematta menuihin. Rullien funktiot eivät ole konfiguroitavissa vaan Olympuksen insinööri on päättänyt mitä mikäkin säädin tekee missäkin moodissa. Valinnat sinänsä ovat ihan loogisia eikä minulla ole niistä mitään muuta valittamista kuin aiemmin mainitsemani "program shift"in puute.

Takarullan yhteydessä on myös perinteinen neliosainen valitsin josta voi valita tarkennuksen, valotuksen korjailun, salamavalon ja laukaisun asetukset. Tarkennusvalintaa tuli käytettyä useammin kuin yleensä, sillä normitilassa kamera ei tarkenna kovinkaan lähelle vaan esimerkiksi ylläolevan kahvikupin kuvaamisessa piti jo valita macrotarkennus. Sen lisäksi on tarjolla vielä supermacro, joka yllätys yllätys tarkentaa vieläkin lähemmäksi. Supermacrotilassa ei voi sitten zoomata vaan polttoväli on ainoastaan se laajin 28mm-e. Lähin tarkennusetäisyys on silloin niin pieni että linssin ja kohteen väliin ei juuri valo mahdu paistamaan! Valittavana on myös kohdetta seuraava tarkennus, joka on peruspokkaritasoa eli ei kovinkaan ihmeellinen, ja käsitarkennus.

Olympus XZ-1, 6mm (28mm-e), f3.2, ISO 100

Kameraan saa kytkettyä Olympuksen erillisen sähköisen VF-2 tai VF-3 etsimen (saman kuin PEN-malleihin), joka on kiva asia mutta näyttää vähän hassulta koska etsin on niin suhteettoman suuri muuhun kameraan nähden. Takanäyttö sinänsä on hyvälaatuinen ja toimii auttavasti kirkkaassakin auringonpaisteessa. Tukevampi kuvausotehan oikean etsimen kanssa toki olisi.

Linssinsuoja pullahtaa irti kamerasta kun sen käynnistää. Tämä on hyvä ominaisuus jos on viitsinyt ripustaa suojuksen mukana tulevalla narunpätkällä kameraansa - eipähän tarvitse irrottaa ensin suojusta erikseen. Huono ominaisuus, jos ei ole ripustanut suojusta narulla ja käynnistää kameransa vaikkapa laiturilla. Mielestäni pokkareissa, isommissakin, olisi järkevää integroida linssinsuojus kameraan kiinteästi niinkuin pienemmissä yleensä onkin tehty. Kaupoista saa toki rahalla viritelmiä joilla vastaavan suojan saa ruuvattua tilalle.

Kansi, jonka takana on USB-johdon liitin on aika rimpula ja tuntuu siltä että jos sen kanssa ei ole varovainen se irtoaa ennemmin tai myöhemmin. Sääli, sillä muilta osin kamera tuntuu tosi tukevalta.

Olympus XZ-1, 16.63mm (n- 75mm-e), f4.5, ISO 100, P-ohjelma (Program)
 

Nyt alkaa näyttää siltä että tästä arviosta on tulossa turhan pitkä joten palaan asiaan varmasti vielä myöhemmin, eli:

Loppujen lopuksi

Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvä kamera, jonka käyttö on helppoa ja ominaisuudet riittävät moneen lähtöön pienehköstä koosta huolimatta. Mutta on tämä silti pokkari eikä siltä kannata odottaa järjestelmäkameran kuvanlaatua tai tarkennusnopeutta. Ja koska uudempiakin malleja on jo markkinoilla, rahalla saa paremmankin pokkarin jos sellaisen tuntee tarvitsevansa.  Painottaisin kuitenkin että kannattaa harkita kannattaako uudemmasta mallista maksaa esimerkiksi kolminkertainen hinta - tämä yksilö oli poistomyynnissä 199 euroa ja vastaavia tarjouksia on näkynyt muuallakin. Vaikka XZ-1:stä haukuttiinkin markkinoille tullessaan kalliiksi kameraksi, saihan samalla rahalla jo järkkärinkin, tarjoaa se kuitenkin näillä alennushinnoilla erittäin hyvää vastinetta rahalle.

Varauksetta suosittelisin tätä esimerkiksi OM-D:n tai PENin omistajalle kakkoskameraksi jos sellaista tarvitsee, sillä suunnilleen kaikki lisävarusteet sopivat sitten molempiin kameroihin (esimerkiksi se sähköinen lisäetsin, salamavalot, kaukolaukaisimet jne). Myös ainoaksi pokkariksi tämä on nykyhinnoilla paljon parempi valinta kuin kahden sadan euron uudet peruspokkarit vaikka uudemmissa olisikin enempi sitä megapikkelssiä.

Plussat:

• Erinomainen, skarppi ja valovoimainen optiikka (mihin kameraan saa 28-110/1.8-2.5 zoomin?)
• Pokkariksi hyvä kuvanlaatu kaiken kaikkiaan
• Käteensopiva ja helppokäyttöinen
• Vastinetta rahalle nyt tarjoushinnoilla
• Yhteensopivuus Olympuksen lisävarusteiden kanssa

Miinukset:

• Ei erillistä laturia vaan akku ladataan kamerassa
• Program shiftin puute
• Linssinsuojus
• Taipumus alivalottaa kuvia
• Heikko konfiguroitavuus voi häiritä osaa käyttäjistä

Henri Cartier-Bresson Tukholman Fotografiskassa

Kävin pääsiäisenä Tukholmassa katsomassa Fotografiskassa olevan Henri Cartier-Bressonin näyttelyn. Tämä nimi tuskin kenellekään esittelyjä kaipaa, sen verran suuri ikoni on kyseessä. Näyttely on auki toukokuun 26. päivään saakka ja siellä kannattaa kyllä käydä. Suurin osa kuvista on tietenkin entuudestaan tuttuja kirjoista ja internetistä mutta tutuistakin kuvista löytyi uusia puolia kun pääsi katsomaan kunnollisia vedoksia. Ja löytyi sieltä seasta itselleni aikaisemmin tuntemattomiakin otoksia. Lisäksi muutamista kuvista oli esillä eri versioita, tai siis suunnilleen peräkkäisiä ruutuja samalta rullalta. Jos en väärin huomannut, kaikissa muissa kuvissa oli filmiruudun reunat vedostettu mukaan paitsi siinä kuuluisassa jossa ukkeli hyppää ison vesilätäkön yli. Kuvaaja itsehän oli varsin tarkka siitä ettei hänen kuviaan rajata vaan koko ruutu näytetään. Tämän näyttelyn kuvat on vedostettu HCB:n vielä eläessä ja hänen valvonnassaan joten jälki on mestarin itsensä hyväksymää. Filmiruudun reunoista hauska yksityiskohta näyttelyssä oli se, että hänen Kiinan-kuvissaan näkyi toisessa reunassa filmirullan rei'itys, kamera on selvästi valottanut ruudut hiukan "ohi" - Leica-laatuako vai väärin ladattu rulla?

Ripustus olisi voinut olla hiukan väljempikin, kuvia oli esillä paljon, yli 250 kappaletta ja ne oli aseteltu varsin tiiviisti. Muutamia suuria kuvia lukuunottamatta melkein kaikki olivat suunnilleen A3-kokoisia, tyylikkäästi vedostettuja, kaikki samanlaisissa yksinkertaisissa kehyksissä joissa itse pääasia eli kuvat pääsivät esille.

Jos vain aikaa on ennen toukokuun loppua, suosittelen ehdottomasti käymään paikan päällä, näitä näyttelyitä ei useinkaan ole mahdollista näinkään lähellä käydä katsomassa!

Fotografiska on hieno paikka ja pohjoismaiden suurin ja kaunein valokuvataiteen museo, joka on auki käytännössä joka päivä koko vuoden, ainoastaan juhannus- ja jouluaattot se pysyy suljettuna. Ja tavallisista museoista poiketen se on auki illalla aina vähintään yhdeksään saakka! Siellä kannattaa ehdottomasti poiketa jos sattuu Tukholmassa käymään, sillä ainakin tähän asti valikoimassa on ollut ehdottomien huippunimien näyttelyitä. HCB:n näyttelyn kanssa samanaikaisesti tarjolla oli myös Ruud van Empelin ja Anna Clarénin näyttelyt, jotka eivät tällä kertaa onnistuneet allekirjoittanutta sytyttämään samalla tavalla.

Fotografiska sijaitsee suurin piirtein siinä mihin Viking Line parkkeeraa Tukholmassa.

Päivän kuva

Koira ja voimala
Suomenoja, Espoo
Sony A57, 35mm, f8, ISO 100

Jotkut optiikat ovat niinsanottuja erikoisobjektiiveja jotka on suunniteltu johonkin tiettyyn käyttötarkoitukseen, kuten esimerkiksi makro- tai tilt/shift -objektiivit. Nyt alkaa näyttää siltä että Sonyn DT 35mm f1.8 -objektiivin erikoisalaa ovat "koira ja voimalaitos" -tyyppiset kompositiot. Vai mitä muuta voi päätellä jos vertaa ylläolevaa noin viikon takaiseen päivän kuvaan?

Testissä Sony DT 35mm f1.8 - yhden objektiivin taktiikalla

Testattavana on siis ollut Sonyn "easy choice" -sarjan 35-millinen objektiivi mallimerkinnältään SAL35F18. Objektiivi on DT-sarjaa eli sen piirtoympyrä kattaa vain APS-C-kokoisen kennon. Jos kakkulan ruuvaa kiinni täyden kennon Sony-runkoon, kamera vaihtaa automaattisesti kroppimoodiin.

35 milliä kroppirungolla vastaa kuvakulmaltaan suurinpiirtein sitä kaikkien peruslasien äitiä eli 50-millistä, jollainen aikoinaan tuli kaikkien järjestelmäkamerarunkojen kittiputkena ennen zoomien esiinmarssia.

Sony DT 35mm 1.8 on varsin sopusuhtainen A57:n nokalla

Käytin testaamiseen Sony A57-runkoani eikä tarkoitus ollut tehdä mitään tieteellistä vaan kokeilla miten objektiivi sopii omaan käyttööni. Kuvasin esimerkiksi jpg:tä jolloin runko automaattisesti korjaa objektiivin vääristymiä, laiska kun olen. Rakenne on kokonaan muovia, myös bajonetti, mutta tuntuu silti ihan tukevalta. Kakkula on erittäin kevyt, noin 170 grammaa, mutta yllättäen hiukan isompi kuin osasin odottaa. Ei se silti mikään iso ole kuitenkaan, itseasiassa varsin sopusuhtainen A57:n nokalle.

Sony DT 35mm 1.8 faktat
Polttoväli on siis 35mm ja aukkoväli 1.8 - 22, suodinkierre 55mm (sama kuin esimerkiksi aiemmin mainitsemassani  dynaamisessa duossa) joka ei pyöri tarkennettaessa. Lähin tarkennusetäisyys on n. 22 senttiä kennolta jolloin kuvaussuhteeksi tulee noin 1:4 joka on jo oikein hyvä melkein kaikkeen, tosin työskentelyetäisyys linssinsuojuksesta kohteeseen on silloin enää reilu viisi senttiä eli perhoset todennäköisesti ehtivät lehahtamaan pakoon ennen kuvan ottamista. Eikä siihen väliin enää paljon valoakaan mahdu. Objektiivin pituus on viitisen senttiä ja halkaisija seitsemän. Paketissa tulee mukana molemmat tulpat ja muovinen vastavalosuoja joka on sekin yllättävän iso. Tärkein fakta on kuitenkin se, että tätä objektiivia löytää silloin tällöin alennuksessa kahdella sadalla eurolla joka on suorituskykyyn nähden erittäin edullinen hinta.

Sony A57, 35mm, f8, ISO 100

Testaaminen osui hienojen kevätpäivien kanssa yksiin joten aika paljon tuli kuvattua pienilläkin aukoilla kuten tämän jutun kuvistakin huomaa. Objektiivi on erittäin terävä ja kontrastikas, varsinkin hiukan himmennettynä. Kuva on skarppi keskellä kuva-alaa jo täydellä aukolla mutta paranee vielä himmentämällä suunnilleen aukolle f5.6 asti. Kuvan nurkka-alueet ovat täydellä aukolla pehmoisemmat ja paranevat himmennettäessä ainakin aukolle f4. Testatessa kuvasin lähinnä maisematyyppisiä kuvia aukoilla f5.6 - f11 ja kuvissa on hienot detaljit nurkasta nurkkaan vaikka yhdentoista kohdalla diffraktio jo varmasti alkaakin pehmentämään kuvaa. Juurikin maisemakuvissa on eduksi jos kuva-alan nurkatkin saa teräviksi.

Yllätyin taas kerran kuinka hyvin 50-millisen kuvakulma sopii silmälleni, melkein alusta lähtien osasin ottaa sen askeleen eteen tai taakse jo ennenkuin nostin kameran silmälleni ja rajaus oli aina suunnilleen niinkuin oletinkin. Tämä on objektiivilta mukava ominaisuus, sillä kuvaaminen tuntuu heti luontevalta. Jos kuvakulma on liian laaja, joutuu aina menemään lähemmäksi ja jos liian tiukka pitää peruuttaa. Olen aiemmin pitänyt erityisesti 40-millisistä ja viisikymppinen tuntuu vielä itselläni  mahtuvan samaan kategoriaan.

Sony A57, 35mm, f8, ISO 200

Objektiivissa on samoin kuin muissakin uusissa edullisemman pään Sonyissä SAM-tarkennus, joka ei siis ole sama kuin SSM-moottori. Automaattitarkennus toimi silti ihan hyvin, ei se maailman nopein ole mutta ihan tarpeeksi hyvä kuitenkin. Huippuluokan automaattitarkennusta vaativat kohteet kuten esimerkiksi kameraa kohti juokseva koira olivat kuitenkin yhdistelmälle turhan haastavia. Mutta haastavia ne ovat monelle muullekin yhdistelmälle. Ääntäkin tämä objektiivi tarkentaessa pitää mutta kuitenkin vähemmän kuin vanhat ruuvitarkenteiset Minoltat. Kakkulan kyljessä on erillinen AF/MF -nappi jota pitää käyttää automaattitarkennuksen ja käsitarkennuksen valintaan, rungossa oleva kytkin ei aja samaa asiaa tämän objektiivin kanssa.

Kirkkaassa auringonpaisteessa kurmotin kakkulaa monenlaisissa vastavalotilanteissa ja se pärjäsi kerrassaan mainiosti - tämä putki ei ole ollenkaan herkkä heijastumille vastavalossa, kunhan muistaa ruuvata vastavalosuojan paikoilleen. Jopa kirkkaana pojottavan auringon ollessa kuvassa hohtavien hankien kanssa kontrasti säilyy hyvänä. Tästä täydet pisteet siis.

Sony A57, 35mm, f8, ISO 100

Täydellä aukolla kuvatessa vinjetointi on melko voimakasta mutta eipä se yleensä haittaa kuvissa joissa täyttä aukkoa tulee käytettyä. Ja sehän on helppo korjata jälkikäsittelyssä jos se jää häiritsemään. Pienellä himmentämisellä jonnekin f2.8 kohdille mennessä vinjetointi häviää.

Sony A57, 35mm, f8, ISO 100

Kaiken kaikkiaan mielestäni tämä objektiivi on joka pennin arvoinen eikä sen hankintaa kannata jäädä arpomaan. Jos 50mm-e kuvakulma vaan kiinnostaa, on tässä kroppikennoiselle Sony-kuvaajalle melkeinpä pakko-ostos, niin hyvä hinta-laatusuhde mielestäni on. Etenkin aloittelevalle harrastajalle jonka ainoa objektiivi on kameran mukana tullut kittizoomi tämä objektiivi tarjoaa aivan eri tason kuvanlaatua varsin kohtuullisella investoinnilla - hyvä objektiivi on aina parempi sijoitus kuin uudempi runko jossa on enemmän megapikseleitä! Ainoa asia joka jäi arveluttamaan on kakkulan kestävyys kovassa käytössä ja vasta ajan kanssa selviää miten se pärjää. Joka tapauksessa luulen että siirryn ainakin hetkeksi Sonyn kanssa yhden objektiivin taktiikkaan!

Sony A57, 35mm, f8, ISO 100

Plussat:

• Erittäin terävä hiukan himmennettynä 
• Hyvä kontrasti myös vastavalotilanteissa
• Kevyt ja pienikokoinen
• f1.8 valovoima
• Hinta/laatu-suhde kohdallaan

Miinukset:

• Muovinen rakenne, kestääkö kovaa käyttöä?

Sony A57, 35mm, f11, ISO 100

Päivän kuvat

Karhusaari, Espoo
Sony A57, 35mm, f11, ISO 100

Kerrassaan hienoja kevätpäiviä. Aurinkokin oikein lämmittää jo ja valoa riittää. Jostain syystä tällä testissä olevalla Sony DT 35mm 1.8:lla tuntuu syntyvän tämmöistä panoraamaa, go figure. No, joka tapauksessa: Ylös, ulos ja kuvaamaan sieltä!

Liisankatu, Helsinki
Sony A57, 35mm, f11, ISO 100

Päivän kuva

Poiju, piski ja piippu pakkasessa
Tervasaari, Helsinki
Sony A57, 35mm, f11, ISO 100

Onpa hienoa kun on taas aurinkoista! ISO 100 riittää hienosti vaikka himmentäisi aukolle yksitoista kuten päivän kuvassa Tervasaaresta. Testattavana on nyt siis Sony DT 35mm 1.8 -objektiivi jolla ylläolevakin kuva on otettu.

Hahnemühlen tulostuspapereita testissä

Kuva&Kamera-messuilta tarttui kainaloon myös näytepaketillinen saksalaisen Hahnemühlen tulostuspapereita. Näytepakkauksia oli tarjollaa muutamaa erilaista kombinaatiota, minulle omimmalta kokeiltavalta tuntui "Matt FineArt - smooth"-setti joka sisältää A4-koossa kaksi lehteä kustakin seuraavasta paperista:

• Rice Paper, 100gsm
• Phot Rag Book and album, 220gsm
• Bamboo, 290gsm
• Photo Rag Ultra Smooth, 305gsm
• Photo Rag, 308gsm
• Photo Rag Bright White, 310gsm
• Daguerre Canvas, 400gsm

Näistä vähiten kiinnostavia itselleni olivat nuo erikoisemmat Daguerre Canvas joka on siis vahakangas-tyyppinen canvas-taulumetriaali ja Rice Paper joka on todella hento, perinteistä japanilaista riisipaperia jäljittelevä läpikuultava materiaali. Ehkä keksin näille käyttöä myöhemmin mutta nyt keskityin paksumpiin papereihin.

Näytepakkauksia myytiin messuilla kympillä ja minusta on kiva että se sisältää sentään kaksi kappaletta kaikkia papereita, monen muun valmistajan näytepaketeissa on vain yksi lehti kutakin. Jos vaikkapa onnistuu rypistämään sen ainoan mallikappaleen niin joutuukin hankkimaan toisen paketillisen!

Tein testitulosteet erilaisille n. 300gsm Photo Rag -papereille sekä Bamboolle, joille kaikille siis käytetään Epsonissa mattamustaa mustetta. Hahnemühlen Photo Ragit ovat happovapaita, puskuroituja puuvillalumppupapereita ja Bamboossa käytetään 90-prosenttisesti bambukuituja puuvillan osuuden ollessa loput 10%. Tulostimena toimi oma Epson R3000:seni jolle latasin valmistajan sivuilta kullekin paperille oman icc-profiilinsa. Kyse ei ollut mistään tieteellisestä kokeesta joten valitsin yhden tuoreen mustavalkoisen kuvani testiä varten, sillä halusin ensisijaisesti tietää miten nämä paperit toimivat juuri sellaisessa käytössä jossa minä niitä tulisin käyttämään. Vertailun vuoksi vetäisin vielä saman kuvan pitempään käytössäni olleille Canson Infinity Rag Photographiquelle (310gsm) sekä eniten käyttämälleni "arkipaperille" Epson Archival Mattelle. Epsonin paperi ei vahvuudeltaan nyt vastannut muita vertailussa olleita papereita eikä ole samalla tavalla museolaatuinenkaan mutta halusin vain nähdä millaisia eroja tuohon huomattavasti edullisempaan paperiin verrattuna näkisin.

Tarkastelin tulosteita sekä luonnon- että keinovalossa ja täytyy ensin kyllä mainita että nämä kaikki ovat näyttelyvedostasoisia materiaalia, eli erot johtuvat enemmänkin mieltymyksistä kuin paperien paremmudesta toisiinsa nähden.

Hahnemühle Photo Rag Bright White 310gsm on testijoukosta selvästi erottuva kirkkaan valkoisen pohjansa vuoksi, ja nimensä mukaisesti se sisältääkin enemmän optisia kirkasteita (OBA) kuin muut vertailupaperit. Epson Archival Matte on samalla tavalla puhtaan valkoinen kuin Bright White, Epson on tosin ehkä vielä hiukan valkoisempi kuin Hahnemühlen Bright White. Mikäli haluaa vedoksiinsa kirkkaat valkoiset ja kovemman kontrastin, Bright White on varmasti hyvä valinta. Optiset kirkasteet vaikuttavat toki printtien säilyvyyteen - mikäli on tarkoitus tehdä isältä pojalle -tyyppisiä printtejä tämä on otettava huomioon. Kirkasteet siis kellastuvat ajan myötä, mutta yksi ihmisikä ei taida riittää tämän asian käytännön testaamiseen. Kuten aina, internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy kyllä tutkimustuloksia tästäkin aiheesta.

Photo Rag Ultra Smooth 305gsm sisältää sekin tuotekortin mukaan suunnilleen saman verran kirkasteita kuin Bright White, mutta se on silti huomattavasti lämminsävyisempi paperi. Nimensä mukaisesti paperin pinta on sileämpi kuin muissa Photo Rag -papereissa, siinä ei ole tekstuuria käytännössä lainkaan.

Photo Rag 308gsm itseasiasiassa sisältää sekin optisia kirkasteita, tuotetietojen mukaan "OBA content" on kuitenkin "very low". Paperin tekstuuri on samanlainen kuin Bright Whitessakin, hillitty mutta silti selvästi havaittavissa toisin kuin Ultra Smoothissa. Kuvittelin tämän paperin olevan lähimpänä Cansonin vertailupaperia (Rag Photographique 310gsm) mutta kyllä Hahnemühle on huomattavasti kirkkaamman valkoinen paperi.


Bamboo 290gsm ei sitten sisällä kirkasteita ollenkaan ja se onkin selvästi lämminsävyisempi kuin muut vertailun paperit. Tämä ei ole huono asia, itse ainakin tykkään nimenomaan mustavalkoisissa tulosteissa lämminsävyisemmästä pohjasta. Kannattaa huomioida että samalla tulosteen kontrasti laskee verrattuna kirkkaamman valkoisiin papereihin. Se, kumpi on parempi, on sitten vain ja ainoastaan mielipidekysymys, mutta minä ainakin itse tykkäsin nimenomaan tästä lämminsävyisestä bambupaperista kaikkein eniten. Värikuvien tulostamiseen se ei pohjasävynsä vuoksi ehkä ole paras vaihtoehto mutta mustavalkoisille se toimii hienosti.

Vanha suosikkini Canson Infinity Rag Photographique 310gsm piti pintansa hyvin tässä seurassa. Se ei sisällä optisia kirkasteita ja olikin lämminsävyisin lukuunottamatta Hahnemühlen Bamboo -paperia. Cansonin pinta on sileämpi kuin tavallisissa Photo Rageissa, ollen lähempänä Ultra Smoothia tekstuuriltaan.

Eroja on myös eri valmistajien paperiprofiileissa, tämä testikuva tulostui lämpöisempänä Cansonin profiililla kuin Hahnemühlen. Epsonin omat ajurit taas tekivät selvästi kylmemmän version muutenkin kliinisen valkoiselle paperille. Eli papereita vertaillessa pitää huomioida koko ketjun vaikutus printteri, musteet ja profiilit mukaanluettuna.

Loppujen lopuksi luulen jatkavani Cansonin Rag Photographiquen käyttöä "parempien" printtien materiaalina mutta varsinkin jos kuva kaipaa hiukan tekstuuria paperilta en epäröisi hetkeäkään Hahnemühlen Bamboon käyttöönottoa. Saatanpa jopa laittaa tilaukseen paketillisen.

Kuva & Kamera -messut 2013

Jos on kiinnostunut kameroista siinä määrin kuin minä niin on hyvä helpottaa oireita välillä pääsemällä hypistelemään uutuuskameroita oikein urakalla. Tähän tarjoutuikin mahdollisuus kun kipaisin kiertämässä Kuva&Kamera -messuilla lauantaina 9.3. (messut jatkuvat vielä sunnuntainakin). Tässä muutamia omia havaintojani messuilta.

Messuilla on esityksiä monella lavalla ja kiinnostavaa kuultavaa
riittää kaikentasoisille kuvaajille.

Päällimmäisenä messuista jäi mieleen se, että tällä kertaa erilaisia tulostusmateriaaleja oli paljon esillä sekä kotitulostajille, valokuvakirjan tekijöille että tilaustyönä tulostettavaksi. Erityisen vaikutuksen tekivät Lightpressin ChromaLuxe -metallitulosteet, joissa valokuva siis tehdään alumiinilevylle. Paitsi että ne olivat erittäin kauniita, alumiini on myös varsin kestävä ja jäykkä materiaali. Pitäisiköhän tilata seinälle joku kuva, olivat kyllä herkullisen näköisiä.

Fotonetin uutuus oli valokuvakirja, joka vedostetaan ns. oikealle valokuvapaperille ja täytyy sanoa että se oli erittäin hyvännäköinen varsinkin aidoilla nahkakansilla. Mukaan tarttui ilmainen kirjanteko-ohjelma CD:llä, täytynee kokeeksi tilata yksi sellainen. Jälki oli kaunista! Positiivista messuilla oli myös se, että näyttelykuvia oli esillä paljon ja monet niistä vieläpä oikein hienoja. Näissäkin huomiota kiinnitti se, että osa oli esillä tulostusmateriaalien esittelytarkoituksessa.

 Tavoistani poiketen kävin myös Nikonin osastolla, koska 36 megapikselin D800 hiukan kuitenkin on herättänyt kiinnostustani. Yritinkin nostaa D800:n pöydältä mutta totesin että minun hauiksellani ei sitä kameraa kyllä käytetä. Olisi se varmasti kova luu jos olisi sherpa ja aasi aina käytettävissä sen kuljettamiseen. Panasonicin GH3 sen sijaan tuntui istuvan käteen varsin mukavasti.

Sulantoblogistakin tuttu Matti Sulanto houkutteli mukaan valokuvauskursseille eteläiseen naapuriin kesällä. Käteen jäikin KS Koolituksen esitteet ensi kesän kursseista joita näytti olevan tarjolla monen tasoisille kuvantekijöille. Kannattaa tsekata kurssitarjonta oheisesta linkistä ja ilmoittautua ajoissa jos kurssit kiinnostavat!

Matti Sulanto esitteli Saarenmaan valokuvauskursseja ensi kesäksi.

 Samaan aikaan messukeskuksessa on monen muunkin alan messut, joten siellä saa tuhrattua vaikka koko päivän. Toinen vaihtoehto on ottaa kamera kauniiseen käteen ja mennä ulos, siellä nimittäin paistaa nykyään taas aurinko!

Tällaisia karvaisiakin kavereita on messukeskuksessa esillä, ja paljon muuta!

Miksi filmille?

Mikä ihmeen järki on kuvata filmille kun nykypäivänä kaikki on digitaalista ja kuvia kuitenkin esitellään lähinnä webissä? Sehän on työlästä ja hankalaa eikä tarvikkeitakaan saa enää mistään?

Vaikkei filmiä ja kehitteitä ihan Prismasta saakaan (joskus törmää kyllä vielä kinofilmirulliin ruokakauppojenkin hyllyissä) niin kyllä filmikuvaus voi ihan hyvin edelleen ja kaikkea tarvittavaa löytää webistä. Löytyy sekä kotimaisia että ulkomaisia vaihtoehtoja niin materiaalien kuin varusteidenkin hankkimiseen. Esimerkkeinä mainittakoon mm. kotimainen telefoto.fi ja saksalainen macodirect.de.

Full frame huippuoptiikalla taskuun

Kuvanlaatu

Kuvanlaadun suhteen ei filmille kuvaamisessa ole oikeastaan mitään järkeä. Piste. Toki erilaisilla filmeillä on omanlaisensa "look", joka voi miellyttää silmää. Usein sama on tehtävissä kyllä kuvankäsittelyssäkin, jos jaksaa. Erityisen iso filmikoko tarjoaa edelleen ehkä kuvanlaadullista etua mutta se kyllä vaatii sitten ammattimiehen otteita kuvanottohetkestä vedostamiseen asti.

Aivan oma lukunsa on sitten tietenkin Lomografiatrendi jossa tieten tahtoen haetaan kaikenlaisia kuvanlaadullisia puutteita fiiliksen nimissä.

Käsityö

Filmin kanssa puuhastelu voi olla hauskaa, siinä on mahdollista keskittyä hetkeksi käsillä tekemiseen ruudun tuijottelun sijasta. Filmin onnistunut kehittäminen itse tuntuu nykyään melkein taikuudelta, mutta ei se ole edes vaikeaa. Eikä siihen tarvitse mitään pimiötä, tarkoitukseen tehtyjä hihallisia pusseja saa kaupasta ja osaavampi ompelee sellaisen ihan itsekin. Samoin vanhoilla kameroilla kuvaaminen sisältää usein paljon enemmän puuhastelua kun valotuksen ja tarkennuksen joutuu hoitamaan käsin. Kuvista tulee usein paljon harkitumpia tällä tavoin. Joka ruutuun pitää ikäänkuin panostaa paljon enemmän kun kamerassa ei ole automatiikkaa eikä takanäyttöä.

Filmi ja kehittäminen tietysti maksaa jotain, mutta eipä niitä kustannuksia niin kauheasti tule kuitenkaan. Kekseliäs harrastaja ei tarvitse skanneriakaan jos sattuu omistamaan digijärkkärin makrolinssillä - pieniä määriä kuvia jaksaa digitoida ihan hyvin niilläkin. Diakehys (esimerkiksi) pitää negatiivin suorassa kuvaamista varten.

Automaattivalotus, ei pattereita

Kamerat

Tämä on ehkä itselleni loppujen lopuksi se kaikkein tärkein syy. Käytännössä kaikki filmille kuvaavat kamerat ovat nykyään melkein ilmaisia. Ai miten niin? No, tietenkin suurin osa niistä on ihan oikeastikin ilmaisia tai ostettavissa taskun pohjalla pyörivien kolikoiden hinnalla. Mutta jopa niitä oman aikansa huippuvehkeitä ja ammattilaislaitteita saa hyväkuntoisena ja huollettuna halvemmalla kuin vastaavia digikamoja. Mutta mikä tärkeintä, jos pitää kamerasta hyvää huolta siitä saa todennäköisesti myydessä suunnilleen saman verran kuin on aikanaan itse laitteesta maksanut. Toisin kuin nopeasti vanhenevien digikameroiden kanssa, filmikameran voi "vuokrata" itselleen käytännössä ilmaiseksi - olettaen että jaksaa nähdä vähän vaivaa sen ostamisessa ja myymisessä. Kannattaa toki huomioida että filmikameran myyminen voi kestää pitkäänkin koska kysyntää on melko vähän.

Keskikoon filmi kiinnostaa? Kokeile linnunpöntöllä!

Samoin käytettyjen hyllyihin on jäänyt ns. "orpoja" järjestelmiä joiden objektiivit eivät enää sovi mihinkään nykyjärjestelmään, kuten esimerkiksi Minoltan ja Canonin käsitarkenteiset systeemit. Pikkurahoilla voi löytää kokonaisen kamerajärjestelmän parilla rungolla ja kassillisella aikansa huippuobjektiiveja. Tämä etu tosin on oikeastaan hukkunut peilittömien digikameroiden esiinmarssin myötä, niihin kun sovitteella saa kiinni käytännössä minkä tahansa järjestelmän linssejä.Mutta edelleenkin niistä toiset tuntuvat olevan halutumpia kuin toiset.

Muun muassa Minoltan käsitarkenteinen järjestelmä on jäänyt ns. "orvoksi"

Ylläoleva mahdollistaa sen että voi hankkia ammattitason kameran, erikoisenkin, ja kuvata sillä ihan omaksi ilokseen sen aikaa kun innostus kestää. Ja jos into lopahtaa, kameran voi laittaa myyntiin tai vaihtaa erilaiseen. Joskus joku kamera toimii inspiraation lähteenä kun joutuu tekemään asioita eri tavalla. Vanhat kamerat ovat tähän tarkoitukseen erityisen hyviä. Ja monet niistä ovat kyllä todella hienoja mekaanisia laitteita!

Kuinka monella autoharrastajalla on 50-luvulla valmistettu auto käytännön syistä? Ehkä jollakin on, mutta tuskin kovinkaan monella. Toki valokuvaajallakin voi olla jokin hyvin erityinen käytännön tarve jonka täyttäminen digikameralla on kallista tai mahdotonta - silloin voi hyvin käyttää filmikameraa tällaiseen tarpeeseen. Esimerkkinä nyt tulee mieleen vaikkapa tilanne jossa ei ole minkäänlaista sähkötöpseliä käytettävissä pitkiin aikoihin kuten hiihtovaellus pohjoisnavalle. Tai tarve perspektiivin korjailuominaisuuksille kamerassa (tätä voi tosin paikkailla ohjelmistoilla nykyään ihan hyvin). Digikamerat ovat usein melko huono vaihtoehto esimerkiksi siihen että kamera on "aina mukana" vaikkapa auton hanskalokerossa mutta sitä tarvitaan kuitenkin vain kerran kuukaudessa - usein akku onkin tyhjä!

Pitäisikö kokeilla?

No miksei? Pienellä investoinnilla rahaa (jos ei satu kamoja jo löytymään omista tai sukulaisten kaapeista) ja isommalla määrällä aikaa voi uppoutua eilispäivän kuvaamismenetelmiin ja kuka tietää vaikka matkan varrella saisi pari hyvää kuvaakin? Mikä tahansa tekosyy kuvien ottamiselle on hyvä tekosyy.

Lyhyen teleobjektiivin käyttökelpoisuudesta

Aiempaan artikkeliini Sonylla kahden objektiivin taktiikalla liittyen ajattelin vielä hiukan ylistää sitä kuinka monikäyttöinen tuollainen tavallinen 50mm f1.4 -putki onkaan myös APS-kroppirungolla. Helposti sen käyttö tulee rajattua vain sellaisiin muotokuviin, joissa kohde on metrin-parin päässä kuvaajasta, kuvataan täydellä aukolla tai vain hiukan himmentäen ja tavoitellaan lyhyttä syväterävyysaluetta ja kauniin epäterävää taustaa. No, onhan se omiaan juuri tuollaisiin kuviin. Mutta on sillä lyhyellä teleobjektiivilla muutakin käyttöä, kunhan hiukan viitsii himmentää syväterävyyden vuoksi. Tässä asiassa kroppirunko on itseasiassa parempi, sillä riittävä syväterävyys saadaan aikaiseksi isommalla aukolla kuin täydenkoon kennolla. Puhumattakaan keskikoon kameroista. Himmennettynä lyhyt tele onkin oivallinen erilaisten yksityiskohtien poimimiseen ja monesti ns. maisemakuvissakin sen kanssa on helpompi rajata kuvasta pois turhia elementtejä. Silti maisemakuvan voi sommitella samaan tapaan kuin laajiksellakin asetellen mielenkiinnon kohteita eri etäisyyksille kuva-alalle. Kun laajiksen kanssa kuvaaja joutuu kyykistelemään hankalissakin paikoissa sommitellessaan, pikkutelen kanssa pärjää helpommin hiukan laiskempikin kaveri.

Sorsia Espoonjoella
Sony a57, 50mm, f8, ISO 400

Kuljeskelin koiran kanssa Espoonjoen rannalla ja koska taivas oli tasaisen harmaa (valitettavan tavallista taas viime aikoina) niin ajattelin kuvata pelkästään Sonyn 50-millisellä a57:ssa. Valoa alkaa jo päivisin riittämään, kuvasin lähinnä ISO 400 ja f8 nurkilla ja käsivaralta. Ylläolevassa sorsakuvassa 50-millinen toimittaa ihan perinteistä maisemaobjektiivin virkaa aukolla kahdeksan. Kuvassa on tarpeeksi "syvyyttä" vaikka telellä kuvasinkin. Alkavassa räntäsateessa pehmeä vastavalo näytti kivalta.

Talven törröttäjiä Espoonjoen penkalla
Sony a57, 50mm, f5.6, ISO 400

Tässä kuvassa taas aukolla f5.6 sama kakkula esittää kykyään poimia mielekiintoisia yksityiskohtia maisemasta. Varsinkin kun taivas on harmaa, on ihan turha ottaa joka kuvaan mukaan puoli ruutua tasaisen harmaata niinkuin laajakulmalla helposti tulee tehtyä. Jättämällä horisontin pois saa kuvista joskus mielenkiintoisempia. Tässäkään kuvassa ei ole kikkailtu kapealla syväterävyydellä mutta on toki hyödynnetty teleobjektiivin tuomaa kompressioefektiä. Juuri satanut lumi peittää kivasti kaikenlaisen roskan. Kameran tekemää jpg:tä on jälkikäsitelty vielä Aftershot Pro:ssa.

Taskussa oli mukana myös se 24-millinen Minolta mutta enpä viitsinyt alkaa räntäsateessa objektiivia vaihtamaan. Jälleen kerran paras objektiivi on se joka on mukana ja kamerassa kiinni.