Sonyllä kahden objektiivin taktiikalla - Minolta 24mm 2.8 ja Sony 50mm 1.4

Monelle riittää pelkkä kittizoomi. Mutta entä jos halajaa kiinteäpolttovälisten lasien suorituskykyä ja haluaa silti pitää kanniskeltavan lasitavaran määrän kohtuullisena? Puritaanille riittää tietenkin silloin yksi ainoa objektiivi. Yleensä se on silloin (taas kerran täysikennoisin termein) 35mm-e tai 50mm-e, ellei kuvaamiskohteiden valinta vaadi jotain erikoisempaa. Lintukuvaajalla se ainoa voisi olla varmaankin 300mm-e ja arkkitehtuurikuvaajalla taas joku laajis-tilt-shift. Peruskuvaajalle mielestäni hyvä kompromissi on löytää kaksi sopivan hintaista ja painoista kakkulaa joista toinen on lievä laajakulma ja toinen lyhyt potrettitele.

Sony alpha a57, Sony 50mm f1.4 ja Minolta 24mm f2.8

APS-C -kokoisille Sonyn rungoille varsin kompakti ja kelvollinen kahden lasin setti muodostuu itselläni vanhasta Minoltan 24mm 2.8 AF:stä ja Sonyn 50mm 1.4:stä. Toki tuon viisikymppisen valmistaja voisi olla sekin Minolta, itselläni vain sattuu olemaan tuo Sonyn versio. Mutta jostain syystä Sony ei ole tuonut erinomaista ja kompaktia 24-millistä uudelleen markkinoille vaan tarjolla on ainoastaan hulppean hintainen Zeiss 24mm f2 - varmasti mahtava lasi kyllä mutta joku budjettioptiokin olisi paikallaan. Ihmettelen kovasti ettei Sonyn "easy choice" -sarjasta löydy pientä ja muovista APS-kokoisille tarkoitettua 24-millistä! Tai ylipäätään kroppirungoille tarkoitettuja kiinteäpolttovälisiä laajiksia. Toistaiseksi siis nuuka Sony-kuvaaja joutuu etsimään kompaktin kakkosnelosensa käytettyjen markkinoilta.


Minolta 24mm f2.8 faktat

24-millinen täydenkennon automaattitarkenteinen objektiivi jota Minolta valmisti kahtena eri versiona (alkuperäinen ja uudempi RS-versio, joka itselläni on). Pienin aukko f22, seitsemän himmenninlamellia ja 55mm suodinkierre. Lähin tarkennusetäisyys on 25 senttiä. Suodinkierre ei pyöri tarkennettaessa. Objektiivi on vain 44 milliä pitkä ja painaa 215 grammaa, eli erittäin kompaktin kokoinen. Mukaan kuuluu myös muovinen vastavalosuoja, jota kannattaa käyttää sillä kakkula on aika herkkä vastavaloheijastumille. APS:llä lasi on varsin skarppi ja kontrastikas jo täydellä aukolla nurkkia lukuunottamatta mutta nekin paranevat f4:lle himmennettäessä. Tynnyrivääristymää esiintyy kuvan laidoilla jonkin verran mutta se on helposti korjattavaa laatua sellaisissa kuvissa joissa korjailua kaivataan. 36mm-e kuvakulma on mukava yleislasi kaikenlaiseen kuvaamiseen - maisemaakin mahtuu kuvaan eivätkä ihmisten kasvot vielä vääristy pahemmin.

Sony 50mm f1.4 faktat

50-millinen täydenkennon automaattitarkenteinen objektiivi, jota aiemmin on valmistettu myös Minoltana parinakin eri versiona. Aukkoväli 1.4 - 22, seitsemän himmenninlamellia ja 55mm suodinkierre joka ei pyöri tarkennettaessa. Lähin tarkennusetäisyys 45 senttiä. Maksimipituus 46 milliä ja paino 220 grammaa ilman vakiovarusteena tulevaa vastavalosuojaa. Kaikin puolin skarppi lasi, täydellä aukolla tosin pehmeähkö mutta ei häiritsevästi. 75mm-e kuvakulma APS-C:llä on hyvä yksityiskohtien poimimiseen, mahdollisesti lyhyellä syväterävyydellä korostettuna ja muotokuviin juuri passeli.

Veljekset kuin ilvekset
Minolta 24mm f2.8 ja Sony 50mm f1.4

Dynaaminen Duo?

Tämä kaksikko tuo siis käyttöön kroppikennolla 35mm-e ja 75mm-e kuvakulmat joilla pärjää varsin monessa tilanteessa. Hätätilassa voi vielä kokeilla uudempien Sonyrunkojen "älykkäällä" digitaalisella telekonvertterilla kaventaa kuvakulmaa entisestään. Lisäksi mukana on f1.4 valovoimaa. Parivaljakolla on molemmilla sama 55mm suodinkierre joten mukaan ei tarvitse pakata kuin yhden koon suotimia. Mutta harmillisesti 50-millisen vastavalosuoja ei napsahda paikoilleen 24-milliseen vaikka muuten onkin sopiva - luulen että APS-kropilla se ei edes vinjetoisi pahasti ja täten välttyisi kantamasta ylimääräistä vastistakin mukanaan. Nykyisellään se todennäköisesti putoaisi paikaltaan jossain ennemmin tai myöhemmin. En tiedä olisiko Minolta-merkkisessä vastaavassa objektiivissa "yhteensopivampi" vastavalosuoja. No, joka tapauksessa tämä kaksikko painaa yhteensä vähemmän kuin aiemmin mainittu Zeiss 24mm f2. Ja yhtälailla kaksikko maksaakin vähemmän yhteensä. Jos ollaan tarkkoja niin tuon Zeissin hinnalla saa nämä kaksi objektiivia (käytettynä), Sonyn a57 -rungon, vara-akun ja muistikortin. Varmaan vielä jonkinlaisen laukunkin. Eikä muuta sitten tarvitsekaan.

Hetken aikaa itselläni oli käytössä sekä täydenkennon että APS-C -kokoinen Sonyn runko, jolloin näitä kahta objektiivia vaihtelemalla rungosta toiseen käytettävissä oli jo hyvä arsenaali kuvakulmia: 24mm-e, 36mm-e, 50mm-e ja 75mm-e! Mukana ei silti tarvinnut kantaa sen enempää lasitavaraa ja vara-akutkin sopivat molempiin runkoihin. Mutta montako eri polttoväliä sitä oikeastaan tarvitsee? Itselleni kaksi tuntuu usein hyvältä kompromissilta: lyhyt ja pitkä.

Ei tämä tietenkään mikään ainutkertainen kitti ole, yhtä hyvän tai paremmankin saa varmasti eri laseilla aikaiseksi mutta ei tässä kaksikossa myöskään mitään vikaa ole. Joku saattaisi kaivata toiseksi lasiksi makroa, joku toinen haikailla laajempia kuvakulmia - kukin valitsee vain ja ainoastaan omien tarpeidensa ja mahdollisuuksiensa mukaan.

OM-D E-M5, vanhat objektiivit ja kuvanvakaaja

Olympus OM-D E-M5, Panasonic 20mm, f5, ISO 200

Huomionarvoinen juttu josta en kirjoittanut aikaisemmissa jutuissani mitään, on Olpparin rungossa olevan kuvanvakaajan käsin säädettävä polttoväli. Eli siis jos E-M5:n kanssa käyttää vanhoja manuaalilaseja adapterin kanssa, kannattaa kuvanvakaajalle konffata oikea polttoväli - ero vakaajan tehossa on huomattava.

Ominaisuus löytyy menusta 2, "Image stabilizer"-kohdasta jossa näkyy esimerkiksi "Focal length 50mm". Tätä pääsee vaihtamaan kun nykäisee nuolinäppäimellä vielä kerran oikealle. Kannattaa lukea sitä manuaalia...

Aiemmat tarinat ovat:
http://www.jariharjula.com/2013/01/minolta-md-200mm-f4-ja-olympus-om-d.html
http://www.jariharjula.com/2012/08/olympus-om-d-e-m5-ja-wanhat-objektiivit.html

Mitä jos sittenkin JPEG?

Kaikki itseään kunnioittavat tai mistään mitään tietävät kuvaavat tietenkin kaikki kuvansa raakaformaatissa eli RAWina, eikös niin? Aiheesta on kirjoitettu paljon, paitsi Internetissä niin myös paperilla ja tämä tuntuu olevan yleisesti hyväksytty totuus. Jpegiä kuvaavat vain laiskat asioista mitään tietämättömät maallikot.

Joitakin vuosia sitten asia oli varmasti juuri näin, mutta maailma muuttuu. RAWien kanssa puljatessa kuvaajalla on enemmän hommia tiedossa ennen kuin kuva on julkaistavissa vaikkapa nettiin tai kavereille. Lisäksi raakakuvat vievät tietenkin enemmän tilaa muistikorteilla ja kovalevyillä - tämä vika on kyllä pienenemään päin kun tallennustilan hinta putoaa koko ajan. Joissain kameroissa pienempien tietomäärien siirtely tarkoittaa myös nopeampaa sarjakuvaamista ja kyllähän raakakuvien lataaminen ja käsittely vaatii tietokoneeltakin enemmän puhtia kuin jiipekkien pyörittely.

Tärkein juttu on kyllä mielestäni se, että viime vuosina kamerainsinöörit ovat käyttäneet tuhottoman paljon kahvia ja vaivaa kameroiden jpeg-muunnosten parantamiseen ja usein huomaan tekeväni käsin raakakuville ihan samoja temppuja joita kamera osaisi tehdä minulle automaattisesti. Kohinanpoistoa, terävöittämistä, varjojen avaamista, sävysäätöjä. Työnkulku nopeutuu kun kaikki onkin tehty valmiiksi!

Olympus OM-D:n jpegiin lisäsin vain sävytyksen
Panasonic/Leica 45mm macro

Kaiken edellä mainitun lisäksi jpeg on jo niin laajalle levinnyt standardi että ohjelmia joilla jpeggejä voi katsella löytyy varmasti tulevaisuudessakin eri käyttöjärjestelmille. Saako valmistajan X kameran Y raakakuvia avattua kymmenen vuoden päästä? Jos saa, niin todennäköisesti käytettävissä on silloin parempi prosessointi jolloin RAWista saa ehkä irti enemmän. Mutta esimerkiksi viime aikojen kirjoittelun perusteella en lähtisi veikkaamaan Fujin raakaformaattien tuen puolesta kovinkaan pitkälle..?

Ei se nyt ihan noin yksinkertaista ole

Raakakuvien puolustamiseksi on toki sanottava että esimerkiksi valkotasapainon kanssa pitää olla tarkempana jpegiä kuvatessa, raakakuvia voi rauhassa ampua auto-wb:llä ja korjailla valkotasapainot kohdalleen sitten kotona. Ja kyllähän raakakuvista saa irti enemmän sävyjä mielensä mukaan, jpeg tarjoaa vähemmän työstämisen varaa.

Jpeg onkin ikäänkuin lähempänä diafilmille kuvaamista jossa kaikki pitää saada kohdalleen jo kuvatessa eikä virhemarginaalia mm. ylivalottamisen suhteen juurikaan ole. Valkotasapaino pitää asettaa/mitata kohdalleen jo kuvatessa. Negatiivifilmillä sitten on enemmän varaa korjailla asioita vielä jälkikäteen vedostettaessa.

Poro pihalla, Kilpisjärvi 2012
Kesälomalla näppäilin Sony a57:lla ja kittizoomilla jpegiä koska
minulla ei ollut vielä tukea raakaformaatille.

Kokeillaan

Itse olen ajatellut että vuonna 2013 yritän tosissani hyödyntää kameroiden jpeg-ominaisuuksia ja koitan löytää omaa silmääni miellyttävät valmiit säädöt kuviini. Kun tämän matopurkin aukaisee niin huomaa kuinka paljon siinä kamerassa niitä säätöjä ja mahdollisuuksia onkaan.

Mutta jpegiä kuvaamalla kuvia voisi jakaa vaikka suoraan kamerasta/muistikortilta toisillekin ilman raakakuvien käsittelysoftaa. Haaveena olisi varsinkin löytää sellaiset mustavalkokuvan asetukset joilla homman saisi suunnilleen kohdalleen jo kamerassa - se vähentäisi jälkikäsittelyn määrää ja vaivaa huomattavasti. Jos kamerassa olisi valmiina ikään kuin kaksi "filmiä" niin se riittäisi minulle. Toinen saisi olla sellaista viisikymppistä Velviaa ja toinen jotain sävykästä mustavalkoista. Vai pitäisikö sittenkin pitää vyö ja henkselit ja kuvata RAW+JPG -moodissa?

Sähköinen etsinkin jeesaa jpeg-kuvaajaa kun valitun "filmin" ominaisuudet näkee suoraan kuvatessa toisin kuin optisen etsimen kanssa.

Mutta, kumpaa sinä mieluummin teet, otat kuvia vai jälkikäsittelet niitä?

Päivän kuva - Sony A57 ja ISO 6400

Mihin sitä salamavaloa enää tarvitaan?
Sony A57, 50mm, f2, ISO 6400

Mitä ihmeellistä tässä kuvassa nyt sitten on? No, ihmettelinpähän vain itsekseni kuinka hyviä nämä nykykamerat oikein ovat. Ylläoleva on nimittäin kuvattu varsin heikossa sisävalossa, siis ihan normaalissa kotivalaistuksessa. Kuva on Sony A57:n tekemä jpeg, ISO 6400 (!) ja Sony 50/1.4 himmennettynä aukolle f2. Ja siinä se. Taustalla olleen valkoisen seinän säädin jälkikäsittelyssä likaisen harmaasta valkoisemmaksi. Tällä(kin) kameralla voi ihan hyvin kuvata mustia koiria hiilikellarissa käsivaralta!

Tiesitkö muuten, että Sony A57:llakin saa mustavalkokuviin värisuotimen? "Custom white balance" - menusta löytyy se optio jolla voi asettaa värivirheiden korjausta kuviin ja kuinka ollakaan se vaikuttaa myös kameralla otettujen mustavalkoisten jpegien sävyihin - kokeile ja hämmästy! Eiköhän tuo sama optio löydy monesta muustakin Sonyn kamerasta.

Re: Täällä kaukana

Hmm, en ole ihan yksin hehkuttaessani Pentti Sammallahden Täällä Kaukana -kirjaa, herra Johnstonkin päätti vaihtaa vuoden kirja -titteliään;
http://theonlinephotographer.typepad.com/the_online_photographer/2013/01/may-i-change-my-choice.html

Aiempi oma hehkutukseni löytyy täältä: Pentti Sammallahti Täällä Kaukana. Jos joulupukki ei kirjaa muistanut tuoda niin suosittelen hankkimaan sen vielä kun niitä on saatavilla!

Vuosi 2012 peruutuspeilissä

Mitä viime vuodesta jäi käteen? Kamerapuolella oli vilkas vuosi kamerajulkistuksia ja etenkin ns. full frame oli taas vahvasti edustettuna uusissa kameroissa. Kaikilta isoilta järkkärivalmistajilta tuli ainakin yksi täyden kennon runko, lisäksi nähtiin esimerkiksi uusi Sonyn RX1 täydenkennon pokkari. Minä sen sijaan uin jälleen kerran vastavirtaan ja vaihdoin täyden kennon runkoni pienempään Olympus OM-D:hen. Vieläkään ei kaduta, päinvastoin - Olppari oli mielestäni täyden kennon rummutuksista huolimatta viime vuoden tärkein tulokas. Mikroneljäkolmoset kasvoivat vihdoinkin täysi-ikäiseksi. Blogin raati valitseekin OM-D E-M5:n yksimielisesti vuoden kameraksi 2012.  Muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Saatan valita sen myös vuoden kameraksi 2013.

Viime vuoden toinen teema itselläni oli tulostamisen koukeroihin perehtyminen. Yleensä kantapään kautta mutta kyllä tuloksiakin alkaa näkyä. Tähän pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin opetteluun eli tekemällä oppii, ei nettiä selaamalla. Uskoisin että tässä suhteessa seiväshyppy ja tulostaminen ovat samanlaisia aktiviteetteja.

No mutta, tulipas höpötettyä valheita, hankinhan minä viime vuonna full framenkin - nimittäin sen Minoltan X-9:n. Filmikameroiden kanssa pelleily oli vuoden kolmas teema joka jatkunee säännöllisen epäsäännöllisesti tänäkin vuonna.

Mitähän muuta on luvassa alkaneenna vuonna täällä blogissa filmiräpellyksen lisäksi? Aika näyttää, ei nyt aleta tekemään mitään uuden vuoden lupauksia. Ainakin pyrin kirjoittelemaan uusista ja vanhemmistakin Micro 4/3 -romppeista fiiliksiäni sitä mukaa kun sellaisia kokeiltavaksi osuu. Ja koska erilaiset kuvausprojektit ovat hauskoja, voisi kehitellä sellaisen. Suosittelen samaa muillekin!

Jaa niin, yksi asia lienee melko varma. Nimittäin se että näitä koiran kuvia osuu tänne blogiin tänäkin vuonna.

Olympus OM-D E-M5, Panasonic/Leica 45mm, Olympus FL-36R

Minolta MD 200mm f4 ja Olympus OM-D

Minolta MD 200mm/f4 on ihan sopivan kokoinen OM-D:n nokalle

Saisiko m4/3-systeemille pitkää putkea halvalla esimerkiksi satunnaiseen lintukuvaamiseen? Kokeilin Minolta MD 200mm f4 -putkea Novoflexin sovitteella Olympuksen OM-D E-M5 rungossa nähdäkseni mihin tällaisella yhdistelmällä pystyy. Itse objektiivista maksoin vain pari kymppiä joten odotukset eivät olleet liian korkealla huolimatta objektiiviyksilön aivan iskemättömästä kunnosta. Kakkula lienee valmistettu joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa.

200-milliseksi lasi on todella pienikokoinen ja istuu mukavasti Olpparin kanssa yhteen. Putkessa on mukava sisäänrakennettu vastavalosuojakin joka liukuu eteen-taakse mukavasti. Kuten käsitarkenteisen aikakauden objektiivit yleensäkin, tämäkin tuntuu jämäkältä ja kiinteältä, ei heilu, natise eikä kolise. Aikanaan Minoltan laseja pidettiin erittäin hyvinä ja tekivätpä he yhteistyötä legendaarisen Leicankin kanssa.

Valovoima on melko vaatimaton f4 mutta on sekin aukon verran enemmän kuin tyypillisen kuluttajazoomin f5.6. Nelosen aukko tuo m4/3:lla jo melkoisesti syväterävyyttä kuvaan joten taustan suhteen täytyy olla tarkkana.

Tarkentaminen

Käsin tarkentamisen tuntuma objektiivissa on hyvä ja Olpparin suurennustoiminto auttaa tarkkuuden suhteen. Liikkuvien kohteiden kanssa tällä yhdistelmällä ollaan kyllä helisemässä. Harjoittelulla tuntuma tosin varmasti paranee. Jälleen kerran toivoisi sitä focus peaking -toimintoa Olppariin mutta huhuiltua firmispäivitystä ei ole vieläkään kuulunut. Olen jo aikaisemminkin kirjoitellut manuaalilaseista OM-D:n kanssa: OM-D ja wanhat objektiivit.

Olpparin hyvä 5-akselinen kuvanvakaaja jeesaa pitkällä putkella käsivaralta kuvaamista hienosti, mutta suurennustoiminnon käytössä etsinkuva tuppaa heilumaan sen verran pahasti että parhaimmillaan tämä yhdistelmä olisi varmasti jalustan (tai ainakin yksijalan) päällä. Pitääpä kokeilla.

Testailin yhdistelmää kuvaamalla pikkulintuja hetken aikaa kotipihalla harmaan talvipäivän heikossa valossa. Tarkentaminen oli haastavaa, linnut kun eivät pysyneet pitkään aloillaan ja lisäksi kuvat tuntuivat alivalottuvan Olpparin automatiikalla hieman, valotuksen kompensaatio sitten auttoi tässä pulmassa. Alla yksi onnistuneempi ruutu harjoituksesta.

Punatulkku harmaana talvipäivänä
Olympus OM-D E-M5, Minolta MD 200mm, f4, ISO 1600

Mutinaa

Valitettavasti tälläkin vanhalla objektiivilla esiintyy täydellä aukolla varsin huomattavasti väriaberraatiota, joka korostuu alla- ja ylläolevan kaltaisissa kuvissa joissa risuja ja oksia on tarkennustason etu- ja takapuolella vaaleaa taivasta vasten. Vanhojen kakkuloiden pinnoitteet ja linssit eivät ole ihan nykypäivän tasolla näiden virheiden korjaamisessa. Erityisesti tarkennustason takana monissa kuvissa näkyi ihan kamalan vihreitä oksankiekuroita. Ahkerampi jaksaa näitä sitten ehkä korjailla kuvakäsittelyohjelmassa ja laiskempi muuntaa kuvan mustavalkoiseksi jolloin vääristymät haittaavat ehkä vähemmän.

Pihapuun purppuraisia ja vihreitä oksia, on siinä jotain tipujakin
Olympus OM-D E-M5, Minolta MD 200mm, f4, ISO 1600

Loppujen lopuksi

Eipä tästä luontokuvaajan ainoaksi pitkäksi putkeksi taida olla. Vertailussa esimerkiksi Panasonicin 45-200mm eläintarhazoomi (ensihuomioitani 45-200-millisestä täällä) pesee tämän kyllä suurinpiirtein kaikessa ja siinä on vieläpä vakaaja ja automaattitarkennus eikä se ole paljonkaan isompi! Hyvältä tämä Minolta kuitenkin näyttää Olpparin nokalla, ei varmasti ole moksiskaan pienestä kosteudesta eikä maksa paljon mitään. Näin ollen tätä voisi ajatella ehkä huonoihin olosuhteisiin rauhallisempia kohteita kuvatessa jos ei uskalla sitä kallista ja valovoimaista lasia ottaa laukusta esille. Toki jos tietää tarvitsevansa 400mm-e kuvakulmaa esimerkiksi kerran vuodessa niin kyllä tällä putkella sen tarpeen saa edullisesti täytettyä.

Lisäys 29.1.2013: http://www.jariharjula.com/2013/01/om-d-e-m5-vanhat-objektiivit-ja.html


Plussat:

• Mukavan pieni 400mm-e kuvakulmaan nähden
• Mekaaninen ja tukeva rakenne
• Hyvä tarkennustuntuma
• Skarppi lasi kohdalleen tarkennettuna ja tuettuna
• Näitä löytää edullisesti käytettyjen markkinoilta

Miinukset:

• Väriaberraatiot varsin voimakkaita
• 400 mm-e alkaa olla aika pitkä putki käsivaralta kuvaamiseen ja tarkentamiseen

Pitkiä putkia?

Mutta missä viipyvät nopeat ja pitkät putket m4/3-systeemiin? Luulisi että mm. juuri luonnossa liikkujat arvostaisivat kevyttä systeemiä, mutta toistaiseksi tarjolla on hitaita zoomeja ja Panasonicin "melkein pitkä" 35-100mm f2.8 zoomi jonka hintalappu onkin sitten tuhannen euron paikkeilla. Esimerkiksi tällainen kompakti 200-millinen f4 automaattitarkenteisena sopisi varmasti monelle lintubongarille reppuun sääsuojatun pikkurungon kanssa.